Tarina äitiydestä

Taina Latvala: Torinon enkeli
Otava 2021
333 sivua
Omasta kirjahyllystä

Artikkelissani ’Kohtalokas loitsu’ syvennyn tarkemmin residenssin historiaan. Aihetta tutkiessani olen istunut tuntikausia kansalliskirjastossa ja perehtynyt vanhoihin lehtileikkeisiin. Niitä lukiessani kuulin ensimmäistä kertaa naisesta nimeltä Maria Caterina Tardelli sekä hänen tyttärestään Biancasta. (Lorenzo Moravia)                                      

Lorenzo Moravia on Torinon Via Montanalla sijaitsevan taiteilijaresidenssin sihteeri ja Torinon mystisestä historiasta kertovan Hyvä ja pahan voiman kaupunki -teoksen tekijä. Hän on mies, johon särkynyttä sydäntään paranteleva 36-vuotias naiskirjailija ottaa yhteyttä ennen joulua, koska hän tarvitsee aikalisän ja haluaa lähteä pois Helsingistä. Residenssissä sattuu olemaan vapaata, ja kirjailija pakkaa laukkunsa päivää ennen jouluaattoa ja suuntaa kuukaudeksi Torinoon.

Matkalaukussa reissaa myös kariutunut pitkäaikainen parisuhde ja äitiyden polttavat kysymykset: ollako vai eikö olla äiti? Kirjailijan ero johtuu suureksi osaksi jahkailevasta suhtautumista lapsen hankintaan, ja puoliso kyllästyy. Minäkertoja luulee pakenevansa taiteen ja historian pariin Torinoon, mutta joutuukin kohtaamaan siellä suurimman pelkonsa: haluaako hän koskaan omaa lasta, ja jos, selviääkö hän äitiyden kaikista silmäpussitaakoista.

Taina Latvalan romaanissa Torinon enkeli on alkuasetelma, jonka kautta lapsettomuutta ei juurikaan ole kirjallisuudessa käsitelty: Millaista on, kun parisuhde on vankka mutta lapsia ei uskalleta tehdä (tai siis tarkoitan toki: uskalleta kokeilla tehdä – mikäänhän ei elämässä ole niin epävarmaa kuin jos se liittyy syntymättömiin lapsiin)? Saako vanhemmaksi tulemista pelätä, saako oman tilan ja voimavarojen kaventumista arkailla? Onko ihmisellä oikeus olla lapseton epävarmuuden ja muutoksen pelon vuoksi?

Tällainen teema ei kirjailija Latvalan mukaan nimittäin ole aihe, joka nostetaan kahvipöytäkeskusteluissa ketterästi esiin. On vaikea tunnustaa, että lapsen saaminen, vastuun kantaminen – se iso muutos – pelottaa. On helpompi tunnustaa, että pelkää kipua, pahoinvointia ja synnytystä, kuin sanoa, että haluaa säilyttää tilansa, aikansa, rintansa ja hyvät unenlahjansa ja että epäilee omaa jaksamistaan seuraavien 18 vuoden ajan. Uskon monen naisen käyvän näitä seikkoja mielessään läpi, mutta pelko itsekkääksi ja omahyväiseksi leimaamisesta sulkee suun. Lapsettomuus voi olla vapaa valinta tai olosuhteiden pakko, mutta se voi myös olla askel, jota ei uskalla vain ottaa.  

Torinon enkelissä aihetta käsitellään mystiikan ja ihmeen kautta. Naiskirjailija – hyvin paljon kirjailija Latvalaa muistuttava hahmo – tapaa Torinon illassa pienen, eksyneen tytön, joka ei puhu mitään mutta lähtee silti kirjailijan mukana residenssiin lämmittelemään ja syömään. Tästä alkaa muutamien päivien pituinen ristiretki, joka muuttaa naisen elämän: Minusta tuli äiti 24. joulukuuta vuonna 2019 romaani alkaa evankelishenkisesti. Talvinen Torino tekee taikojaan ja residenssissä tuntuu kummittelevan – mikä kaikki on lopulta totta ja mikä vain sotkuisten ajatusten kutomaa harhaa?

Latvala liikuttaa tarinaansa jouhevasti ja vuorotellen minäkertojan parisuhteessa ja löytyneen pikkutytön arvoituksessa poukkoillen. Raamatullinen teema toistuu humoristisesti kohdissa, kun kirjailija etsii vastausta elämän kipeisiin kysymyksiinsä satunnaisilla Uuden testamentin katkelmilla tökkäämällä sormensa jonnekin pyhään kirjaan.

Torinon enkelissä realismia edustaa kriittistä lapsentekoikää lähestyvän naisen pohdinnat parisuhteesta ja äitiydestä. Kertoja on jonkinlaisen ikäkriisin kourissa ja etsii ulospääsyä, ratkaisua. Torino on vain väline siihen. Toisen ulottuvuuden romaaniin tuo mystinen, mykkä italialaislapsi, jonka minäkertoja ristii Biancaksi yllämainitun Lorenzon kirjan mukaan. Lapsen saapuminen naisen elämään on eräänlainen neitseellinen synnytys ja lopulta merkityksellinen tekijä naisen mielen peilinä. Romaani ylipäätään sisältää paljon peilejä, jotka heijastavat mitä milloinkin. Totuus välkehtii niissä eikä ole koskaan itsestäänselvä.

Kerronta on varsin sujuvaa, juuri sellaista, että kirjaan haluaisi keskittyä rauhassa ja siihen tarttuu joka kerta keskeytysten jälkeen yhtä innostuneesti; on pakko saada tietää, mistä tässä oikein on kyse. Dekkarimaista maustetta on siis ripoteltu sivuille, mutta toisaalta niin ihanan maltillisesti, että teos säilyttää kertomakirjallisen romaanimuotonsa eikä muutu eläväksi trilleriksi. Nautin suunnattomasti siitä häkellyttävästä tunteesta, etten tiedä mitä oikeastaan tapahtui ja mihin uskoa. Minäkertojan epäluotettavuus kutkuttaa!

Latvalan romaani kerännee fanikuntansa. Kerronta, sen vahvuudet ja kimmoisuus ovat kirjailijalla taiten halussa. Elokuvallisuus ei ole tästä romaanista yhtään irti. Putosin kirjailijan luomaan ansaan ja yritin kovasti googlettaa torinolaista taiteilijaresidenssiä sekä kirjan lopussa listattuja, residenssissä asuneita muka-kirjailijoita (oleellisesti tarinaan liittyvää Knausgårdia lukuun ottamatta), mutta eihän koko kaupungissa ole edes sellaista katua kuin Via Montana! Touché, Latvala!

Romaanissa pohditaan äitiyden taakkojen ohella myös naisen seksuaalisuutta; perinteinen huora-madonna-akseli siis värisee. Tämän teeman käsittely jäi kuitenkin hieman ohueksi, minkä vuoksi romaanin loppupuolella paisuva eroottinen fantasia nousee turhan irtonaiseksi eikä näin lunasta paikkaansa. Itse olisin jättänyt kohdan kenties jopa kokonaan pois, sillä se ei palvellut kokonaisuutta vaan kompuroitti lukijan.

Kohtaus toisaalta kartoittaa päähenkilön luonnetta: kertakaikkinen epävarmuus ja epäkypsyys, eräänlainen infantiilius, joka saa päähenkilön huokailemaan vielä parisuhteessakin muiden miesten perään, yritti puskea kyseisessä kohtauksessa esiin. Ei niin, että eroottiset haaveet olisivat kehittymättömän naisen merkki, vaan ehkä kuitenkin niin, että romaanin naishahmolle kaikki varteenotettavasti hyvännäköiset miehet tuntuivat olevan mahdollisia seksikumppaneita. En tiedä, onko vika minussa lukijana, vai missä, jos näen jonkinlaisena epäkypsyytenä haluta aivan kaikkia. Voiko olla niin, että itsevarma ja kypsä ihminen vaati haluiltaansakin rajoja, on ikään kuin tarkka valinnoistaan ja täten haluistaan?

Torinon enkeli synnyttää monenlaista pohdintaa. Äitiydestä eniten. Milloin nainen on valmis äidiksi ja kuka sen valmiuden takaa? Mitä on kehollisuus ja naiseus sitten, kun kehonsa lahjoittaa toisen ihmisen, sen vauvan, käyttöön? Muuttuuko keho, ihminen, nainen? Olemmeko me kaikki naiset potentiaalisia äitejä, toiset meistä eivät vain koskaan käynnistä tätä tarinaa itsessään?

    ”Mamma”, hän sanoi ja katsoi minua pimeässä. Sydämeni takoi hänen korvaansa vasten. Hänen äänensä oli pehmeä, niin kaunis ja lämmin, kun hän sanoi sen. En tiennyt, mitä olisin vastannut, mikä olisi ollut oikea lause, ja niinpä minä sanoin vain ”Si”. Halasin häntä tiukasti, niin kuin halataan sellaista ihmistä, josta ei halua koskaan erota juna-asemalla eikä lentokentällä, niin kuin halataan jotakuta sellaista jota aina kantaa mukanaan, kaikkina elämän hetkinä, kuin salaisuutta jota ei halua kertoa kenellekään, tai kuin verta omassa sydämessä. (s. 245)

***

Romaania on luettu myös muissa blogeissa, mm. Tuijata. Kulttuuripohdintoja, Hemulin kirjahylly, Kulttuuri kukoistaa.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Syksyn satoa 2021

Väkivallan historia

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?