Kolme pientä kirjaa: Mitä en halua tietää

Deborah Levy: Mitä en halua tietää
Suomennos: Pauliina Vanhatalo
S&S 2021
125 sivua
Lainattu kirjastosta

Aika moni lukija on ilahtunut, että kustantamo S&S tarjoaa lähes kulttimaineessa olevan kirjailija Deborah Levyn tuotantoa nyt suomeksi. Tähän asti on käännetty suomeksi omaelämäkerrallisen trilogian kaksi ensimmäistä osaa, joista Mitä en halua tietää on ensimmäinen ja keskittyy Levyn lapsuuteen Etelä-Afrikassa, missä kirjailija syntyi. Sarjan kolmas osa Real Estate ilmestyi Englannissa tänä keväänä, joten Pauliina Vanhatalon suomennos on saatavilla toivon mukaan pian meilläkin.

Kuuntelin aikoinaan toisen osan The Cost of Livingin (Elämisen hinta) englanniksi, kun se oli vielä äänikirjana saatavilla (jostain syystä Penguin Books veti Levyn kirjojen äänikirjaoikeudet pois markkinoilta). Kokemus oli mieleenpainuva, eikä vähiten loistavan lukijan, näyttelijä Juliet Stevensonin ansiosta. Kakkososa on tästä syystä minulle merkittävämpi kuin tämä ensimmäinen, joka valitettavasti jäi kokonaisuutena hatarammaksi. Ehkä jotakin menetetään myös suomennoksessa, vaikkakin Vanhatalon jälki on moitteetonta. The Cost of Living oli tuoksuva sysäys lontoolaiseen, sateiseen arkeen kertoessaan Deborahin kamppailusta avioeron ja äidin menetyksen myrskyisissä jälkimainingeissa. Se oli monitasoinen aistikokemus, mutta kuten sanottua: kuuntelu voi joskus olla elämys.

Mitä en halua tietää sanoo alaotsikossaan tarjoavan vastauksen George Orwellin vuonna 1946 julkaistuun esseeseen ”Miksi kirjoitan?”. Vastauksesta en niin tiedä, mutta vahvimman tunnejäljen Levyn pikku kirjassa teki etelä-afrikkalaisen arjen kuvaus aikana, kun apartheid erotti vielä kansan (Levy on syntynyt 1959). Levyn katse historiaan ja omaan lapsuuteen on kirkas ja arjen sattumuksiin kiinnittyessään voimakas. Se ei ole sentimentaalinen mutta osuva kuten kuvaus koulun rehtorin puhutteluun joutumisesta osoittaa. Rehtori lyö Levyä jalkoihin, jotta tämä ymmärtäisi karsia uppiniskaiseksi katsottua käytöstään:

    Aloin silloin seitsenvuotiaana ymmärtää jotakin. Kyse oli osin siitä, miten joidenkin ihmisten kanssa olo ei tuntunut turvalliselta, vaikka heitä pidettiin turvallisina. Vihje oli, että vaikka herra Sinclair oli valkoinen ja aikuinen ja hänen nimensä oli kirjoitettu kultakirjaimin kanslian oveen, olin selvästi vähemmän turvassa hänen kanssaan kuin leikkikentällä vakoilemieni mustien lasten seurassa. (s. 49)

Mikä sitten on Levyn kulttimaineen ja viehätyksen salaisuus? Kenties juuri lyhyt muoto ja jaarittelematon kerronta, tapa katsoa omaa elämää toisten ihmisten kautta. Deborah Levyssä on kaikuja Rachel Cuskista; näin on todennut useampikin lukija. Myös hän tarkkaillee muita ihmisiä, ystäviä ja perhettään, kun hän tarkkailee itseään. Levy ei niinkään tongi omia tunteitaan pohjia myöten, mutta onnistuu siitä huolimatta olemaan rehellisen avoimen tuntuinen. Huumori on pientä, brittiläisen kuivaa, ja sitä viljellään säästeliäästi. Oikeastaan huumori syntyy vain komiikasta, joka elämässä on läsnä aina, kun suuret tunteetkin ovat.

Levyn lapsuutta Etelä-Afrikassa varjostaa isän joutuminen vankilaan poliittisista syistä sekä rotuerottelun aiheuttamat hämmentävät asettelut. Levyn kotona on luonnollisesti musta kotiapulainen, jonka oma lapsi asuu jossakin toisaalla. Lapsuus terävöityy erilaisissa kohteisissa kuten kodin kannettomissa astioissa, appelsiineissa ja undulaatissa, joiden kautta Levy tunnustelee menneisyyttään. Kun hän on murrosiässä, perhe muuttaa Englantiin ja hajoaa, ja Levylle jää käteen elämänmittainen juurettomuuden paino, joka muokkaa hänet kirjailijaksi. Teini-iässä hän etsii taiteellista minäänsä ja notkuu kahviloissa kirjoittamassa servietteihin kuin suurempikin artisti, vaikkei saa kirjoitettua niihin mitään muuta kuin uuden kotimaansa nimen: Englanti.

Mitä en halua tietää on kahtiajakautunut perspektiivi kirjailijan elämään. Lapsuuden ohella Levy keskittyy aikuiseen minäänsä, joka matkustaa Englantia pakoon Mallorcalle pieneen syrjäiseen hotelliin kirjoittamaan. Tästä osasta en löytänyt yhtä vahvaa Levyä kuin etelä-afrikkalaisesta osuudesta tai trilogian toisesta kirjasta The Cost of Living; olisin toivonut näiden 125 sivun keskittyvän kokonaan lapsuus- ja nuoruusvuosiin, siitäkin huolimatta, että Mallorca-osuus vilisee tyylikkäitä kirjallisia viittauksia Marguerite Duras’ta George Sandiin. Ehkä hain lukukokemukselle jotakin sellaista raamia kuin tanskalaisen Tove Ditlevsenin ravisuttavalla omaelämäkerrallisella trilogialla, joka on jaettu somasti kolmeen eri elämänvaiheeseen: lapsuus, nuoruus ja aikuisuus. Levy käsittelee omaa elämänsä enemmänkin kokonaisuutena, josta lohkoo itselleen sopivia paloja ja pakkaa ne kuten haluaa.

Yhtä kaikki Levy on aikakautemme yksi kiinnostavimmista tekijöistä, ja saan kiinni siitä maniasta, mitä hänen tuotantonsa herättää.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Syksyn satoa 2021

Väkivallan historia

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?