Mietteitä lelukaupassa - Helsingin kirjamessut

Helsingin kirjamessut Messukeskuksessa 28.-31.10.2021 

Jossain vaiheessa kesää ajattelin, ettei tänä syksynä ole kirjamessusyksyä minulle. Pandemia oli tehnyt tehtävänsä; onnistunut kutistamaan minimiin halun osallistua massatapahtumiin. Eräästä syystä kokeilin kuitenkin Turun kirjamessujen perjantaipäivää, ja siitä se nälkä lähti. Turun messut eivät tuntuneet samalla tavalla huumaavilta kuin Helsingin, joten päätin, että rokotettuna uskallan sittenkin osallistua myös isommille messuille. 

Mediassa on ollut tällä viikolla jonkin verran puhetta kirjamessuista tapahtumana ja niiden kulttuurikirjallisesta arvosta. Ovatko ne vain kustantamoiden somaan lahjapakettiin verhottu myyntikanava, jossa tärkeintä on kassakoneen kirkas kilinä, vai onko messuilla todella jokin kulttuurisesti merkittävä taso, se missä osallistutaan valitettavasti kaventuneeseen kirjallisuuskeskusteluun? 

Tätä itse asiassa mietin joka vuosi, kun messuilla käyn. En oikeastaan käy niillä siksi, että jättäisin vuoden kaikkien tärkeimpien kirjojen hankinnan messutarjousten varaan. Kirjat ostan heti, kun siltä tuntuu. Messuilta en silti lähde koskaan kotiin tyhjin käsin, mutta yleensä en raahaa sieltä kilokaupalla luettavaa, pari hyvää täsmäostosta riittää. 

Vuosien tai kymmenien testailun jälkeen olen tulossa siihen johtopäätökseen, että käy messuilla siksi, ettei missään muualla samanaikaisesti pysty kuuntelemaan yhtä laajalti keskustelua kirjoista, kirjoittamisesta ja kirjojen tekijöistä. Tiedostan, ettei kirjallisuuskeskustelu messuilla ole yhtä kerroksellista ja latautunutta kuin vaikkapa mainetta niittäneessä Helsinki Lit -käännöskirjallisuustapahtumassa. Messuilla syvälliset analyysit leikkautuvat alituiseen taustahälyn ja liikkuvien ihmismassojen veitseen; kirjallisuus vaatii minusta jotakuinkin tummia seiniä ja pehmeitä valoja ympärilleen, jotta todella kuulisin mitä kirjallisuudesta sanotaan. Ja niin: minäkin kaipaan keskustelua nimenomaan kirjaLLISUUDESTA, sen ilmiöistä, trendeistä, outouksista, rakkauksista ja rikkauksista, kirjallisuuden ja lukemisen aiheuttamasta merkityksen syntymisestä. Kaipaan keskusteluja, joissa katsotaan kirjaan taidemuotona yleisesti sen sijaan, että puhutaan yhden tietyn kirjan sisällöstä. Kaipaan säkenöintiä, jotakin alati uutta ja inspiroivaa, sellaista että kädet tutisevat oman kirjoittamisen halusta, päässä kuhisee uusien kirjojen lukemisen kuume ja sisälle kasvaa syvä kaiken kattava peitto, joka levittää turvallisuuden tunnetta siitä, että tämä harrastukseni on oikeutettu ihana elämäntapani ja saan toteuttaa sitä juuri kuten haluan. Yksittäisten kirjojen tenhosta keskustelen mieluiten ystävieni kesken; se on intiimiä tunteiden välittämistä ja selvittämistä, eikä sellaisen tilityksen kohtaaminen ole minulle tarpeen messuilla. 

Eikä itse asiassa kirjailijoidenkaan kohtaaminen ole tarpeen, sillä anteeksi vain, mutta usein ne kohtaamiset ovat melko tylsiä. Siinä asetelmassa on nimittäin aina jotakin, mikä hiertää minua. Usein itse kirjailijakin vaikuttaa tylsältä, vaikka todennäköisesti hän on vain ujo, introvertti. Minä taas en ole, tai olen introvertti vain valikoidusti; ihmisten kohtaaminen ei lähtökohtaisesti ole minulle hankalaa. Kirjailijakohtaamisessa kohtaavat todellisuudessa aina innostunut lukija ja innostava teksti, mutta koska tekstin kanssa ei voi puhua, joutuu puhumaan tekstin tekijän kanssa, joka kenties ei edes halua puhua kenellekään tai tuntee sen olevan vähintäänkin vaikeaa, epämieluisaakin kenties. Kun innostunut lukija yrittää välittää tuntemuksensa kirjailijalle, kohtaaminen voi epäonnistua, koska toinen ei tavallaan ole siihen yhtään varautunut – ei vaikka messuilla teostaan mainostaakin. Mutta kirjailija ei tiedä, kuka hänelle puhuu, kun taas innostunut lukija tietää, kenelle hän puhuu. Keskustelu on siksi kuin keinulauta, jonka toinen pää pysyy koko ajan hiekassa eikä irtoa, vaikka miten ravisuttaa. 

Ja kuitenkin: Eivät kirjamessut ole totaalisesti irti kaikesta analyyttisestä kirjadebatista, en halua väittää niin. Jokin minussa aina syttyy, kun kävelen ne legendaariset messuportaat alas ja katse kohtaa valojen ja värien kakofonian. Olen aina ajatellut myös kirjallisuutta kaupallisesti sen ohella, että rakastan kirjoja, jotka saavat kielelliset adapterit värisemään mutta eivät välttämättä kiinnosta isoa yleisöä eli tao niin sanotusti massia. Olen aina taistellut itsessäni kaupallisten ja humanististen puolieni kanssa; olen sillä tavalla polarisoitunut, ja minusta se on ok. Kirjamessut ovat kaupallinen tapahtuma, totta kai. Vain ostaminen pyörittää kirjatalouden rattaita, ei haaveileminen tai kauniit puheet. Koen ettei kirjallisuutta voi nauttia kuluttamatta sitä. Ja kuluttamiseen liittyy aina raha. Hyväksyn siis täysin kustantamoiden toiveet niistä kilisevistä kassakoneista – varsinkin näinä aikoina, kun lukemisen alamäkeä ennustetaan usealta eri suunnalta. Mutta jokin saa minut aina levottomaksi messuhallissa haahuillessani. On vaikea ankkuroitua mihinkään, asioita pyörii siellä täällä, joka puolella houkutuksia; tunne on hieman samanlainen kuin astuessani ensimmäisen kerran sisään Lontoon Hamleys-lelukaupan lippulaivaan. Niin monta kerrosta ihmeitä, niin paljon punaista ja niin paljon erikorkuisia ääniä. 

Paljon rusinanpunaista!

Siinä siis seison: kaupallisen markkinapörinän äärellä, mietin sanoja, lauseita, Matias Riikosen meren vinttiä, Hollyn kypsästä mehusta tirskuvia persikoita, Mennyttä maailmaa ja Miehen kuolemaa, kaikkia niitä tarinoita, jotka ovat kerran liikuttaneet minusta jäälohkareita, ja tiedän, ettei ilman toista ole toista: ilman pöhinää ja kilinää ei ole kirjallisuutta; ilman kirjallisuutta ei ole kirjamessuja. Molemmat tarvitsevat toisiaan, ja minä tarvitsen annokseni messuja. 

Kunpa vielä vain keksisin, mitä sieltä etsin, sillä ne omat lauseet löytyvät vain kirjoista, yksinäisistä tunneista kotona keltaisessa lukutuolissa.

****************************************************

Kirjoittaja on Hgin kirjamessuilla bloggaripassilla, jossa lukee Content creator.