Genreseikkailu III: Sadun tuolla puolen

Ruth Hogan: Queenie Malonen paratiisihotelli
Suomennos: Susanna Tuomi-Giddings
Bazar, 2021
349 sivua
Lainattu kirjastosta

Viime vuonna kokeilin seikkailla pari kertaa sellaisen kirjallisuuden parissa, jota en oikeastaan koskaan lue: nuorten tai YA-kirjallisuuden ja chick litin. Ns. feel good -romaanit, jotka useimmiten tuntuvat olevan brittiläistä tai amerikkalaista käännöskirjallisuutta, eivät taida myöskään olla minua varten, mutta pään tuulettaminen luutuneista kuvioita tekee toki hyvää kelle tahansa.

Ruth Hoganin uutukainen Queenie Malonen paratiisihotelli houkutteli lukemaan kannellaan, joka on herkullinen värien ja muotojen sommitelma. Tällaiseen kirjaan tarttuu mielellään, sillä en ole lainkaan mustien ja synkkien kirjankansien ystävä.

Romaani kertoo nelikymppisestä säästöliekillä eläneestä Tildasta, jonka lapsuus on ollut varsin kivulias ja erilainen. Isän kadottua oudosti kuvioista hänen äitinsä on laittanut Tildan kasvamaan toiselle paikkakunnalle sisäoppilaitokseen, ja vasta äidin kuoltua Tildalle tarjoutuu mahdollisuus tonkia lapsuutensa salaisuudet esiin. Tilda ei ole oikein saanut otetta elämästään, hän on jäänyt aikuisuudessaan yksinäiseksi muttei koskaan ole täysin ymmärtänyt, miksi tavalliset asiat kuten vaikkapa rakkaus ja vakiintuminen ovat olleet hänelle hankalampaa kuin muille.

Romaani liikkuu kahdessa aikatasossa, Tildan eli Tillyn lapsuudessa, ja nykyajassa, kun nainen palaa Brightoniin äidin kotitalolle. Vähitellen Tildan lapsuus hahmottuu kokonaisemmaksi ja salaisuudet paljastuvat. Viimein on aika rakastaakin.

Alkuun pidin Hoganin kielestä, joka oli kääntynyt Susanna Tuomi-Giddingsin käsissä luontevasti ja luettavasti. Etenkin Tillyn lapsuuskuvaukset olivat herkullisia kuten vaikkapa se, miten tämä pelkäsi äitinsä muodonmuutosta kiukkuiseksi kraken-äidiksi. Sellainen äiti oli arvaamaton ja häntä oli parempi välttää. Yksikin väärä sana saattoi aiheuttaa krakenin heräämisen. Tillyn elämään tulee outoja selviytymistä helpottavia tapoja kuten kohtalokkaat tulitikkuleikit ja mielikuvituskoira.

[…] Joka kerran hän oli sytyttänyt tulitikun, ja nyt niitä oli enää yksi. Niin kauan isi oli ollut poissa. Hän laski taskulampun varovasti pöydälle ja otti tikun toiseen ja askin toiseen käteen. Häntä tärisytti niin kovasti, että kädet oli vaikea saada tottelemaan, mutta tämän asian hän oli päättänyt tehdä. Rikinkatku puraisi ilmaa: välähdys ja liekki, jonka Tilly antoi lepattaa vain hetken ennen kuin tipautti tikun laatikkoon, joka oli täynnä vanhoja siemenpaketteja, ruskeaa narua ja vanhoja sanomalehtiä. (s.80)

Brightonissa aikuista Tildaa odottaa äidin salaisuuksien ohella viimein kauan kadoksissa ollut rakkaus. Siinä vaiheessa Paratiisihotelli alkaa muistuttaa mitä tahansa romantiikkasarjan tuotantokaavaa: heikko, epävarma mutta tietenkin persoonallisella tavalla kaunis nainen kohtaa humoristisen prinssinsä, joka tekee vähän mitä vain saadakseen naisen, jonka ihanuudesta on varma. Muiden ihmisten seurassa pidättyväisestä Tildasta kasvaa nopeasti hehkeä prinsessasatuun mahtuva protagonisti.

Hyvän mielen kirjallisuudella on ilman muuta paikkansa, sillä moni meistä haluaa upottautua romaaneihin, jotka eivät esimerkiksi yhtään muistuta omaa elämää tai kopioivat perinteistä turvallista kaavaa, missä epäonninen päähenkilö vaikeuksien kautta löytää onnensa ja tasapainon olemalla vain reipas tai reppana oma itsensä. Lopputuloksena käsiin ja mieleen on jäätävä hyvä fiilis, ja toki laadukas kielellinen aspekti lisää näiden romaanien viehätysvoimaa.

Minut valitettavasti tällaiset kirjat saavat kuitenkin voimaan hiukkasen pahoin. Päätin silti sitkeästi lukea Hoganin loppuun, koska halusin arvioida teosta kokonaisuutena. Sellaisena se toimiikin oikein hyvin, jos lukijan päämäärä on fiilistellä kivoja juttuja eikä vaivata arkeansa synkillä kiputarinoilla. Voin suositella Hogania kaikille lukijoille, jotka pitävät kelvollisesta brittimeiningistä ja nauttivat tarinan toimivasti loppuun kulkevasta kaaresta.

Minä olen tällä erää seikkailuni seikkaillut, ja suuntaan taas etsimään minulle todemman tuntuisia, oikeita tarinoita, joissa pistää joko teoksen kieli, tapahtumat tai kerrontatapa lujaa silmistä sisimpään.   

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Huuto nimeltä Bechi

Paperilla toinen – tunnustuksia erään naisen muotokuvan äärellä