Aina joku kesken

Petri Tamminen: Meriromaani Otava, 2015 142 sivua Isäni puolelta sukuni on purjehtijoita täynnä. Myös isääni meri veti varsinkin eläkepäivillä puoleensa, mutta minusta ei koskaan tullut merenkulkijaa. Haaveilin aina olevani se tytär, josta isä saisi luotettavan gastinsa. Vaikka pidän valtavasti meren katselemisesta, meren tuoksuista, tiirojen kesänkiihkeistä huudoista ja vietin lapsuudessani lukuisia lomia saaristojen kuumilla kallioilla, merinaista ei minusta vain tullut. Meressä asuu jokin pelottava, suuri voima, joka herättää kunnioitusta, mutta ei tarpeeksi uteliaisuutta. Mutta jos merta ei itse uskalla kokea, siitä voi lukea turvallisesti jalat maankamaralla: Kaikki tuijottivat jäävuorta mitään sanomatta, sijoilleen juuttuneena. Tuntui luonnottomalta, että jokin niin suuri oli niin lähellä. Mykkänä ja ylväänä jäävuori ajelehti ensin kohti ja sitten ohi ja katosi ääntäkään päästämättä takaisin siihen samaan pimeään josta se oli tullut. Vatsanpohjassa kävi ontto hu...

Kaj Korkea-aho: Paha kirja Otava, 2015 317 sivua Kun kirjan nimeksi antaa Onda boken – Paha kirja , niin onhan se nyt kovin lupaavaa, jotten sanoisi kosiskelevaa. Jossakin vaiheessa syksyllä törmäsin Pahaan kirjaan netissä vähän kaikkialla ja etenkin törmäsin kehuihin. Tai ainoastaan kehuihin. Ihmettelin, miten minulla on suomenruotsalaisessa kirjallisuudessa sellainen nolo aukko, ettei Kaj Korkea-aho ollut tuttu. Kirjamessuilla kävin kurkistamassa kirjailijan missiota ja päätin lukea romaanin heti, kun ehtisin. Mitä syntyy, kun yhdistetään Turku – tai siis Åbo, kirjallisuustieteiden laitos, opiskelijaelämä, huumeet sekä kielletty ja kadonnut mystinen käsikirjoitus, jolla on karmiva maine? No sellaisista juureksista syntyy nystyröitä kutkuttava keitos. Hieman taidetta ja sivistystä, ripaus mystiikkaa ja rakkautta, kourallinen erilaisia ihmiskohtaloita ja kuolemia – siinä on Paha kirja kaikessa yksinkertaisuudessaan. Åbo Akademien kirjallisuustieteen laitoksen ...

Ruoka on ihana asia. Ilman mielekästä ja mielihyvää tuovaa ruokaa olisi vaikea kuvitella arkea tai juhlaa. Loppiaisenakin kotiravintolassamme tarjoiltiin hunajaista kanaa lämpimän punajuuri–vuohenjuustosalaatin kera. Se oli taivaallista. Viime vuosien ilmiönä on ollut ruoan ja sen taiteellisuuden kohoaminen niin blogi- kuin muussakin kulttuurielämässä varsin suurenmoiseen asemaan. Syömisen nautintoon keskittymisen iloisena huippuna lienevät sympaattiset ravintolapäivät, jolloin tavalliset kotikokkaajat voivat olla päivän ravintoloitsijoita ja tarjota street foodia parhaimmillaan. Sitten astetta vakavampi osa ilmiötä on ruokablogien ja keittokirjakulttuurin jättiläismäinen kasvu – puhumattakaan siitä vimmasta, millä ainakin täällä pääkaupunkiseudulla avataan uusia, erinomaisia ravintoloita. Olen valmis hyväksymään ruokailun osaksi taide- ja kulttuurielämää, jolla tarkoitan tässä Wikipediankin ymmärtämää käsitettä kulttuurista:  yhteisön tai koko ihmiskunnan henkisten ja ain...

Kirjan alku. On uudenvuoden aatonaatto ja kotonani kuusivuotiaiden helvetti valloillaan. Niitä on kolme, ja niistä lähtee enemmän ääntä kuin huomenna puolelta öin raketeista. Olen illan aikana ehtinyt komentaa muutaman kymmentä kertaa, mutta sehän nyt on kuin huutaisi tyhjiä sanoja mustaan metsään.  Minulla ei ole omaa työhuonetta, jonne vetäytyä rauhaan ajattelemaan. Jos haluan kirjoittaa ennen iltakymmentä, on ainoa vaihtoehto sopeutua olohuoneessa äänimaailmaan ympärillä tai karjua lapset yhteen huoneeseen suljetun oven taa. Niin, sitä jälkimmäistäkin kokeilin. Se toimi noin puolisen tuntia, kun huoneeseen rakennettu maja oli vielä tarpeeksi jännä. Nyt ne pääsivät vapaiksi ja leviävät kotimme joka sopukkaan. Mutta eivätpähän ole ipadilla. Ne leikkivät, ovat hippaa, toteuttavat itseään. Siitä on vaikea tänä digiaikana rankaista. Ja toisaalta: kolmesta voin kaksi ulkoistaa viimeistään tunnin päästä – jei! Mutta eihän minun noista vapaista sieluista pitänyt kirjoittaa vaan...

Perhaps too much of everything is as bad as too little.                  -  Edna Fer ber - Joulumieltä, lukemisen iloa, sopivasti rakkautta, suklaata vähän enemmän kuin väittävät hyväksi, laiskoja tunteja, hiljaisuutta villasukat jalassa, puheensorinaa, lämmintä kättä poskella, hassusti koristeltuja kuusia, punaviiniä ystävien kesken, odottamattomia lahjoja, hyvää unta, kylmäposkisia omenoita, valoa ikkunassa, malttamattomia katseita. Omanlaista joulua meille kaikille.

Virpi Pöyhönen: Doe WSOY, 2015 276 sivua   Äiti. Minä en halua kadota vihaan. Haluan elää aidan molemmilla puolilla, katsoa totuuteen suoraan ja väistämättä, yrittää nähdä selkeästi. Ja se voi tapahtua ainoastaan ilman vihaa. Vasta sen jälkeen kaikki, ja tarkoitan aivan kaikki, voi muuttua, vasta silloin ruoho lainehtii aidan molemmilla puolilla. (s. 275) Olen viime aikoina kummastellut kirjamakuani. Sytyn aina surkeista tarinoista, rikkinäisistä ihmisistä, menetyksestä ja inhottavista ihmiskohtaloista. Toivon pilkahdus ilahduttaa, mutta sitä ei mitenkään tarvita, jotta kirja voittaisi minut puolelleen. Minulla on aina ollut sitkeä draamankaipuu sisälläni. Mutta draaman pitää maistua vähän äkkiväärältä, ripaus epäreiluutta ja paskaa säkää tekee minulle nautinnon. Surussa on minun parhaat evääni. En todellakaan ole keveiden ja runollisten tarinoiden ystävä, enkä myöskään kaipaa korulauseita ja mahtipontisia, kerronnallisia sinfonioita – taidan olla niihin hieman liian...

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5 2015, Schildts & Söderströms 155 sivua Näin kerran unta, että kanniskelin mukanani kangaskääröä. En enää muista, miten kauan sitä tein tai mitä muuta samalla tein. Muistan unen tunnelman. Jokin tiivis tunne oli kääntymäisillään katastrofaaliseen suuntaan. Olin menettämäisilläni jotakin, jokin oli luisumaisillaan hallinnastani. Ja kaikkein selvimmin muistan, mitä tapahtui sekunnin murto-osa ennen unen loppua: pudotin kangaskäärön maahan, ja sen sisältä vieri esiin pieni sikiö. Sillä oli pikkuveljeni kasvot. (s. 118) On vaikea määritellä tai eritellä sitä, miksi Mathias Rosenlundin teksti puree minuun aivan järjettömällä tavalla. Olen lumoutunut hänen rehellisyydestään ja analyyttisestä mielestä, kielestä, jolla hän raapii itseään vereslihalle kertomalla asioita, joista meistä kukaan harvemmin haluaa edes läheisilleen puhua: varattomuudesta, masennuksesta, perheen sisäisestä pahasta olosta, alkoholismista ja peloista elää omaa elämäänsä...