Tekstit

Hyvä kirja pelastaa

Kuva
Pavel Sanajev: Haudatkaa minut jalkalistan taakse Suomennos: Kirsti Era Into, 2014 205 s. Olen yrittänyt kirjoittaa tätä arviota jo viikon verran, jos en kauemminkin. Kyse ei ole siitä, että kirja olisi jotenkin kehno arvostella – päinvastoin. En yksinkertaisesti saa sanottua sitä mitä tapahtui, miltä kirja tuntui. Ei niin, ettei olisi sanoja. Onhan noita, ajatuksen tasolla. Ne ajatukset eivät vain tunnu puristuvan ulos minusta. Ehkä vaivanani on yleinen writers block . Kirjassa ei nimittäin ole mitään vikaa. Se on slaavilainen aarre. Hävettävää, miten vähän olen lukenutkaan venäläistä kirjallisuutta. Toki Gogolin Päällysviitta ja Nenä ovat tulleet tutuiksi, niistä ja Daniil Harmsista pidän, ja Tšehov on puolestaan lunastanut paikkansa näyttämöllä. Mutta vaikkapa klassikot Tolstoi tai Dostojevski eivät vain jostakin syystä ole koskaan kiehtoneet. Samoin moderni nyky-Venäjän kirjallisuus on minulle täysin vierasta, ja se on hieman häpeä, kun äitini puolelta sukuju...

Kun Big Ben ujutetaan suomalaiseen metsään

Kuva
SARV ja KAOS: Sujuva käännös ja sen kritiikki Koulutuspäivä 12.3.2016, Tieteiden talo Kun luemme käännösromaania ja vaikutumme siitä kielellisesti ja sisällöllisesti, kuinka usein kyseenalaistamme kirjailijan kyvyn synnyttää sujuvaa ja kiehtovasti soljuvaa tekstiä? Oletamme toki, että brittikirjailija tai saksalaisen kirjallisuuden taituri yksinkertaisesti osaa hommansa ja pauloittaa meidät yli maiden rajojen. Mutta entä jos välissä onkin loikkinut erinomainen ammattilainen, jolla on kielen tajun lahja? Entä jos loistava romaani suomeksi onkin oikeastaan jonkun toisen käsialaa, kuin sen jonka nimi kirjan kannessa myy? Se että voimme lukea erinomaista kirjallisuutta toisesta kulttuurista sujuvasti suomeksi, on erinomaisten kotimaisten kääntäjiemme ansiota. Osallistuin viikko sitten lauantaina 12.3. Tieteiden talolla SARV in (Suomen arvostelijain liitto ry) ja KAOS in (Suomen journalistiliiton kääntäjien ammattiosasto ry) todella mielenkiintoiseen koulutuspäivään Sujuva kää...

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Kuva
Laura Lindstedt: Oneiron Teos, 2015 440 sivua Viime vuoden Finlandia-voittaja Laura Lindstedtin Oneiron on hankala kirja. Sitä ylistäneet ja sen ainutlaatuisuuden tunnistavat allekirjoittanevat myös tämän väitteen. Teos voi olla pakahduttava, maailmanluokan kirjallisuutta pelkän ujon kotimaisuuden sijaan, älykäs ja informaatiolatautunut fantasia faktoista pitävimmästä (me kaikki kuolemme kerran), mutta helpoksi kirjaa ei voi kukaan väittää. Oneiron on fantasiakertomus siitä, mitä ihmiselle tapahtuu sen hetken jälkeen, kun sielu irtautuu ruumiista, kun koittaa kuolema. Seitsemän erilaista naista kohtaa jossakin valkoisessa välitilassa, jossa heidän ainut yhteytensä on täydellinen tietämättömyys: kukaan naisista ei tiedä, mitä tapahtuu ja miksi. Vähitellen he alkavat kukin omalla tavallaan kertoa omaa elämäntarinaansa. On oikeastaan helpotus lukea Oneiron vasta nyt, kun suurin rummutus niin mediassa kuin kirjallisuuden eri foorumeilla on käyty. Vaikka yleensä vältän ...

Maailma lasin pohjalta

Kuva
Kalle Lähde: Happotesti Otava, 2016 269 sivua Ilman häpeää olisi eläminen kyllä käsittämättömän helppoa. Ilman sosiaalista suodatinta ihminen olisi oikeasti vapaa. Normiannos häpeää tekee ihmisestä inhimillisen epäilijän, joka ei markkinoi itseään ja osaamisiaan rinta rottingilla, nouse tuon tuostakin esiintymislavoille huutamaan sanomaansa, osallistu kaiken maailman taito- ja kestävyyskisoihin uskoen sokeasti voittoon. Häpeä on kehtaamattomuutta ja itsensä pimittämistä. Epäonnistumisen pelko on juurrutettu ihmiseen jonkinlaisena sukupolvirasitteena. Alkoholi on loistava estojen poistaja, sehän tiedetään. Se on keksitty madaltamaan häpeän korkeaa muuria. Mutta siitä ne ongelmat vasta alkavatkin. Kalle Lähteen Happotestiä lukiessa on vaikea sanoa, kumpi häpeämättömyys tällä raitistuneella alkoholistilla on voimakkaampi: se miten hän kehtasi uppoutua juomiseen vaiko se miten hän pystyi kirjoittamaan alkoholismistaan erinomaisen romaanin. Niin tai näin, Kalle ...

Mestarietsivän seikkailut

Kuva
Antto Terras: Stockmann Yard – Myymäläetsivän muistelmat Like, 2015 285 sivua Minä olen Antto, ja kirjoitan tätä kirjaa juuri Sinulle. Sinä et ole välttämättä koskaan nähnyt minua, mutta minä olen seurannut sinua. Jännää, tai pelottavaa? No ei. Jos olet milloinkaan seissyt Stockan kellon alla venaamassa kaveria tai taistellut itsesi jouluruuhkassa Herkun kalatiskille asti tai sovitellut kolmannessa kerroksessa Monclerin takkia johon sinulla ei ole varaa, niin sieltä me toisemme tunnetaan. Joko soittaa kelloja – ikään kuin joku tuijottaisi mutta ei ehkä sittenkään? (s. 17) Bravo, bravo, BRAVO! Näin tahtoisin huudahtaa täältä kotikatsomosta esikoiskirjailijalle, joka ryhtyi hankalaan tehtävään: kirjoittamaan huumorilla niinkin vakavasta asiasta kuin omasta työstä ja työnantajasta. On suorastaan häpeällisen rohkeaa asettua avoimesti oman elämänsä näyttämöllä juuri siihen paikkaan, missä ei yleensä ole sopivaa rällästellä ja pistää läskiksi. Ei ainakaan julkisesti ja julkis...

Hirviön rakkaus

Kuva
Saara Turunen: Rakkaudenhirviö Tammi, 2015 441 sivua Hirviöiden kohtaaminen Teatterintekijä Saara Turusen Rakkaudenhirviöstä on ehditty sanoa jo niin paljon ja palkitakin Helsingin Sanomien puolesta, että yhden arvion kirjoittaminen lisää ei tuone mitään merkittävää kirjan ympärillä kuohuneeseen virtaan. Ensin kuvittelin sanovani vain lyhyesti jotakin romaanista, mutta ilmeisesti lyhyt ei ole minun elementtini. Rakkaudenhirviön tasoa ja erinomaisuutta on turha puida; vastaan pulikoimista ei ole. Teos on omassa lajityypissään tehokas ja esikoisromaaniksi erittäin varmaotteinen. Tällaisia esikoiskirjoja lukiessa syntyy väistämättä ajatus, että mihin kaikkeen kirjoittaja jatkossa pystykään, jos ensiaskeleet ovat näinkin tukevat ja horjumattomat. Vahvinta romaanissa on päähenkilön nuoruudenkuvaus, aseeton kamppailu lapsuudessa koettua epäreiluutta ja kohtuuttomuutta vastaan. Se kasvatti minussa lukijana myötäsurua, joka voimistui tarinan edetessä. Miksi joiltakin lapsi...

Erään naisen elämä

Kuva
Kaisa Haatanen: Meikkipussin pohjalta Johnny Kniga, 2015 171 sivua Kenellä meistä on siisti meikkipussi? Kuka tietää, mitä hänen meikkipussissaan lopulta on? Kuinka moni vaihtaa kuuden kuukauden välein ripsivärinsä uuteen? Kuka heittää vanhat huulipunat vuoden jälkeen roskikseen? Juuri niin.    Meikkipussi on elämän metafora. (s. 102) Meillä jokaisella on todennäköisesti oletus siitä, miten elämän tulisi mennä tai ainakin, miten oma elämä saisi mennä. Jos keltä tahansa ohikulkijalta kysyisi, millainen on tyypillinen viisikymppinen koulutettu nainen pääkaupunkiseudulta, tuskin kukaan sanoisi hänen olevan perheetön, avioton sinkku. Olettamus on, että naisen tavoite on yhä päätyä naimisiin ja hankkia lapsia. Toisaalta tähän olettamukseen sisältyy se perusajatus, että elämän jatkuvuutta syntyy vain elämää siittämällä. Jälkikasvu ei siis ole tärkeää ainoastaan yksilön itsensä kannalta vaan myös yhteiskunnallisesti. Me kaikki tarvitsemme lapsia, joista syntyy uu...