Aina joku kesken

Karoliina Niskanen: Tilhi Bazar, 2020 302 sivua  Lainattu kirjastosta     Kun mä sitten vihdoin tulin täysi-ikäiseksi, en viettänyt syntymäpäiviäni. Halusin vain kadota, vähin äänin ja salaa. Syntymäpäivänäni koko laitos, kaikki ystävät ja asukkaat muuttuivat saman tien yhdentekeviksi. En halunnut jäädä ikävöimään ketään. Olin täynnä ainaisia hyvästejä. Oikeastaan olin niin täynnä koko mennyttä elämääni, että halusin vain irrottautua kaikesta. En aikonut pitää yhtäkään ihmistä mukana uudessa elämässäni. (s. 210-211) Teatterin maailmasta ponnistavan Karoliina Niskasen esikoisromaani Tilhi on riemastuttavan näppärä, monitahoinen ja syvän muheva romaani rikkinäisestä perheestä ja sisarrakkaudesta. Suomisen nelihenkinen perhe puksuttaa romaanissa täyteläistä elämäänsä, huulipunamaaninen äiti on töissä risteilyemäntänä laivalla ja isä myy rallienglannillaan taloja Dubaissa. Perheen lapset, Inkeri ja Iiro, sätkivät kulisseissa miten taitavat. Alun perhekuvaelma on koomis...

Édouard Louis: Väkivallan historia Suomennos: Lotta Toivanen Tammi, 2020 196 sivua  Lainattu kirjastosta He suuntasivat uloskäynnille, ja minä katselin kun he lähtivät. Heti heidän kadottuaan ovesta pimeään tunsin miten sisäelimeni menivät kasaan, olisin halunnut huutaa, mutta huutoa ei tullut, en saanut ilmaa, suu, kurkku, ruokatorvi, keuhkot kutistuivat, kurtistuivat ruttuisiksi kumilätkiksi, henki ei enää kulkenut, olisin halunnut juosta kadulle heidän peräänsä, kunnes nivelet olisivat ratkenneet, pidätellä heitä kädestä, kiskoa takaisin, takertua heihin ja rukoilla heitä jäämään ja olemaan kuuntelematta jos käskisin heitä jättämään minut yksin. (s. 168) Nuoren ranskalaisen kirjailijan Édouard Louis’n toisinkoinen Väkivallan historia on hengästyttävän kiihkeä ja raju romaani siitä, miten ihminen rapisee vähitellen rikki, kun hän on joutunut fyysisen väkivallan uhriksi. Louis’n esikoisromaani Ei enää Eddy ei säästänyt lukijoita, ei kaunistellut köyhän ranskalaisen kylän ...

Anna Soudakova: Mitä männyt näkevät Atena, 2020 245 sivua  Lainattu kirjastosta      Maaperä on liian väkevä. Maria tuntee jalkojensa alla luut, joiden ympärille on kutoutunut ihmiselämiä, hänenkin perheensä tarina. Sammaleessa erottuvien suorakaiteenmuotoisten painaumien reunalla on seissyt polvillaan ja alusvaatteisillaan Nina marraskuun kosteudessa ja hätkähtänyt jokaista laukausta, tärissyt ja pelännyt hetkeä, joka tuo pimeyden. Jossakin lähellä on ollut Grigori, polvet syvällä märässä sammaleessa, hengittänyt verensekaista tihkusadetta ja janonnut omaa laukaustaan.     Metsä on yhtä aikaa kauhea ja kestämättömän kaunis.     Mikä tämä on – helvetti vai taivas? (s. 232 - 233)   Pietarilaissyntyisen Anna Soudakovan esikoisteos Mitä männyt näkevät on yksi syksyn pysäyttävimmistä kotimaisista romaaneista. Soudakovan omien isovanhempien Neuvostovallan aikaisiin kokemuksiin perustuva tarina herättää kysymyksiä ja kyyneleet. Ha...

Pasi Pekkola: Kaikki isäni naiset Otava, 2020 303 sivua Omasta kirjahyllystä Lahtelaiskirjailijoilla on tästä lähtien lukukeskuksessani erityinen paikka. Siinä prameimmalla paikalla, huoneen keskellä hartaasti valaistussa, tummasta tiikistä valmistetussa kirjahyllyssä. Tämä on mahdollisten blogini seuraajien hyvä tietää, koska tuolle hyllylle päätyvät teokset saavat myös täysin subjektiivisesti värittyneen erityiskohtelun. Koska Lahti. Lapsuuteni Kirkkopuiston kärpässienikiippari, Veskun rakentamaton rataranta ja Namusedän karkkikauppa vielä silloin, kun maailma oli setien likaisista tarinoista viaton. Lahtelaisen Pasi Pekkolan uusin romaani Kaikki isäni naiset (jo toisen kerran kirjoitan tähän kohtaan ikonisen kirjan ohjaamana Kaikki isäni hotellit ) on erittäin hyvä lahtelaisromaani, ehkä Pekkolan paras, vaikken toisinkoista Lohikäärmeen värit ole itse asiassa edes lukenut. Pikkuhiljaa näyttää kuulkaa siltä, että Pekkola on kypsynyt meheväksi kuin Westö-rypäleet, joista min...

Petra Rautiainen: Tuhkaan piirretty maa Otava, 2020 298 sivua  Omasta kirjahyllystä     Olavi poltteli sätkää ja katseli aurinkoa ja mietti elämää. Kuolemaa. Ennen sotaa Olavi ei ollut ikinä ennen tajunnut, kuinka monta tapaa oli kuolla. Sotaa ennen kuolema oli ollut jokseenkin yksinkertaista ja helppoa. Arkipäiväistä. Kuka vaan saattoi kuolla, milloin vain. Oli ollut elämä ja sitten kuolema. Mutta leireillä. Siellä oli vaikea erottaa niitä kahta toisistaan. Henki tuntui lähtevän vasta, kun viimeinenkin toivo oli mennyt. Kuoleman ja elämän välillä oli pitkänkirjava tie, jota sävyttivät pelko ja kipu. Toivo oli se kaikkein viimeinen asia, johon ihminen tukeutui. (s. 234) On vuosi 1950, ja Olavi Heiskanen, Lapin sodassa saksalaisten vankileirillä työskennellyt mies katsoo taakseen. Siellä on asioita, jotka eivät kestä päivänvaloa, asioita joiden olisi pitänyt pysyä piilossa, mutta Enontekiön maisemiin on saapunut etelästä liian utelias toimittaja Inkeri Lindqvist,...

Emilie Pine: Tästä on vaikea puhua Suomennos: Karoliina Timonen Atena, 2020 207 sivua Lainattu kirjastosta Kirjoitin elokuun alussa Emilien Pinen esseemäistä, omakohtaisiin kokemuksiin perustuvaa romaania lopetellessani Instaan näin: Parasta kirjallisuutta vähään aikaan. Tosi, suora, samaistuttava, vieraannuttava, kipeä, tunnoton ja kiehtova yhtä aikaa. Tyylikkäästi kirjoitettu, itseään tonkiva. Ei hämmennä mutta saa ymmärtämään. Olen edelleen samaa mieltä. Tästä on vaikea puhua ei ole kirja, josta on vaikea puhua, mutta ei siitä tarvitse puhua. Tarvitsee vain sanoa, että lukekaa hyvät ihmiset itse. Lukekaa kaikki te, jotka rakastatte esseekirjallisuutta tai romaaneja, rehellisyyttä, hyviä lauseita, hyviä suomennoksia hyvistä lauseista. Emilie Pine kolahtaa. On kolahtanut jo monille. Karoliina Timosen suomennos on moitteeton. Se ei ole vähän se. Esseemäisyys ei ole aivan sitä mihin kenties on totuttu, eikä Pinen teos välttämättä olekaan esseekirjallisuutta. Se häilyy esseen ...

Anneli Kanto: Kirjoittamassa Reuna, 2020 199 sivua Lainattu kirjastosta Joskus kun luova kirjoittaminen tuntuu enemmän ahdistavalta suorittamiselta kuin vapauttavalta harrastukselta, jolla on myös jokin päämäärä, lääke siihen tukokseen voi olla hyvä kirjoittamisen opas. Itse kaipaan kotimaisia tietokirjoja aiheesta, koska niiden lähestymistapa sekä kirjalliset viittaukset osuvat omaa kirjoittamista lähemmäksi kuin vaikkapa amerikkalaisten tietäjien. Anneli Kannon tänä vuonna ilmestynyt Kirjoittamassa on varsinainen tsemppi- ja täsmälääke, jota suosittelen aivan kaikille kirjoittamisen parissa tuskaileville. Se on hyvin rakennettu, hyvin kirjoitettu ja kaiken kukkuraksi mukavasti hauska. Luin sen hirmu nopeasti, koska ihastuin Kannon läsnäolevaan, ajanhenkiseen tapaa tarkastella kirjoittamista. Lisäksi ripaus hauskuutta ja sarkasmia ei ole koskaan pahaksi. Miksi taivaan tähden yhä elää se klisee, että kirjailija kirjoittaa öisin, punaviinilasi työpöydällään? Kumoan sen mitä jyrk...