Villit koirat ja vapaa ruoho

Virpi Pöyhönen: Doe
WSOY, 2015
276 sivua

Äiti. Minä en halua kadota vihaan. Haluan elää aidan molemmilla puolilla, katsoa totuuteen suoraan ja väistämättä, yrittää nähdä selkeästi. Ja se voi tapahtua ainoastaan ilman vihaa. Vasta sen jälkeen kaikki, ja tarkoitan aivan kaikki, voi muuttua, vasta silloin ruoho lainehtii aidan molemmilla puolilla. (s. 275)

Olen viime aikoina kummastellut kirjamakuani. Sytyn aina surkeista tarinoista, rikkinäisistä ihmisistä, menetyksestä ja inhottavista ihmiskohtaloista. Toivon pilkahdus ilahduttaa, mutta sitä ei mitenkään tarvita, jotta kirja voittaisi minut puolelleen. Minulla on aina ollut sitkeä draamankaipuu sisälläni. Mutta draaman pitää maistua vähän äkkiväärältä, ripaus epäreiluutta ja paskaa säkää tekee minulle nautinnon. Surussa on minun parhaat evääni. En todellakaan ole keveiden ja runollisten tarinoiden ystävä, enkä myöskään kaipaa korulauseita ja mahtipontisia, kerronnallisia sinfonioita – taidan olla niihin hieman liian yksinkertainen. Haluan lauseeni kompakteina ja surun selittelyittä. Asiat kuten ne ovat. Mietin itse loput ja tulkitsen. Jaarittelu saa minut tylsistymään, ja ilmeisesti kaikenlainen liika onni.

Sellaisille ihmisille kuin minä ovat kirjat kuten Virpi Pöyhösen Doe suurta mannaa. Jos tunnistat yltä itsesi, Doe saattaa olla myös sinun kirjasi.

Pöyhösen uusin romaani on kertomus äidistä ja tyttärestä. Se on kertomus kivusta, joka siirtyy äidiltä tyttärelle, kunnes kipu muuttuu vihaksi, jonka kanssa ei voi elää. Patty Jonesin äiti hylkää perheensä, kun Patty on alta kymmenen. Lapsuus amerikkalaisessa, köyhille tarkoitetussa sisäoppilaitoksessa vie lopulta Pattyn nuoruuden, puhtauden. Tilalle hän saa kyvyttömyyden rakastaa omia lapsiaan, tai ainakin kuutta poikaansa. Ash, Ben, Cee, Dan, Evy ja Foo ovat Pattylle vain aakkosten kuusi ensimmäistä kirjainta, kuin äkkiseltään ruutupaperille sutaistut luonnokset. Pattyn ainoa tytär Mary, kovin nuorena saatu esikoinen, saa kaiken sen rikkinäisen rakkauden, jota Patty sisällään kantaa. Tästä rakkaudesta tulee kuitenkin selli, joka vangitsee kirjaimellisesti. Lopulta 14-vuotiaalla Marylla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin paeta äitiään, jota hän uskoo vihaavansa.

Pöyhösellä on vangitseva kyky kuvata tavallisen elämän traumoja köyhässä, amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Sen vastapainona on ahtaalle ajetun intiaaniheimon vapaa elämä aitojen sisällä reservaatissa – Pattyn lapset ovat puoli-intiaaneja, sillä sisäisen rauhan ja ehkä rakkauden toiseen ihmiseen Patty on löytänyt vain intiaanien reservaatista. Kaupungissa kukaan ei ole vapaa, sillä sinne muuttaa mystinen Harry Battlefield, joka rakentaa taloja ja aitaa niiden ympärille tuhoten samalla asumatonta maata, ruohoa, joka haluaisi kasvaa vapaana.

Pöyhönen liikuttelee rahaa ja valtaa edustavan Harryn ympärillä vertauskuvia haikarapoikasista, joita tapetaan silkasta tappamisen ilosta, ja nuorten kalastelusta töihin, jotka eivät päivänvaloa kestä. Doe pursuaa merkityksiä ja symboliikkaa, mutta romaania voi aivan hyvin lukea ilman niitäkin pelkkänä perhetragediana.

Ja sitten on ne koirat. Kaupungin, Doen, kaduilla juoksee vapaana lauma villiintyneitä koiria, joiden vuoksi yksinäisen ihmisen ei ole hyvä liikkua kadulla iltaisin. Käsilaukusta on paras löytyä kättä pidempää, remmi tai hiuslakkapullo, jolla kävelijän piirittävät ahnaat koirat voi voittaa.

Jos ne huomaavat pelon, ne lähtevät seuraamaan. Lönkyttävät ensin perässä, joka askeleella aavistuksen lähempänä, ja kun ne ovat aivan kannoilla, ne hyökkäävät. Pari kaartaa eteen, loput sivuille ja taakse, kunnes pakotietä ei ole. (s. 10)

Kerros kerrokselta ja symboli symbolilta, Pöyhönen rakentaa pientä yhteisöä, jonka ympäröi jokin epämääräinen paha, aina voimakkaampi ja hallitsevampi kuin kukaan sitä vastaan rimpuileva. Paha on niissä, joilla on valtaa ja rahaa, mutta pahuus on myös vanhemmissa, jotka eivät osaa pelastaa lapsiaan itseltään.

Tässä pelottelussa sekä lapsuuden yksinäisyydessä ja ikävässä, jolle ei löydy paikkaa tulla surruksi, Pöyhönen on taitava kuvaaja. Hän ei rönsyile eikä alleviivaa kipupisteitä, vaan antaa ilmaa tarinan alle tyylitellyllä kielellään. Pöyhösen kieli kampitti minut jo sivulla 31, kun kahdeksanvuotias Patty, juuri äitinsä hylkäämä, joutuu kesän jälkeen taas kouluun ja eroon lukukaudeksi kodistaan. Tämän kohdan lohduttomuutta nieleskelin pitkään:

Isä jätti minut koulun pihaan, nosti matkalaukun autosta eikä halannut lähtiessään. Cadillac katosi pölypilveen ja kohta en edes kuullut moottorin ääntä. Seisoin yksin keskellä koulun pihaa, reppu selässä, matkalaukku maassa. Muut eivät olleet vielä tulleet, oli liian hiljaista, piha tuntui vieraalta, aivan kuin en olisi koskaan käynyt siellä. Se oli eri paikka ilman puhetta, huutoja, naurua ja kiljahduksia. Ilman ihmisiä. Laskin repun maahan matkalaukun viereen ja, jotain tehdäkseni, kävelin keinulaudan luo. Yritin ponnistaa ylös, mutta se ei onnistunut. Keinulaudalla ei voi olla yksin. Tai voi yrittää, mutta siitä ei tule mitään. Yksin ei tule mitään.

Doe on hieno romaani. Se avaa lukijalle kuvan maailmasta, joka on ehkä geograafisesti kaukana, mutta jonka henkilöt ovat arkea täälläkin: ahdistuneita, loukattuja ja rikottuja, rampoja rakastamaan itseään ja läheisiään. Näiden joukossa Mary on poikkeus. Hän on kuin ruohonkorsi, joka pistää aavikon tomusta esiin ja yrittää selvitä kuivuudessa. Hänet on petetty, mutta kaikesta kivusta huolimatta hän ei halua valita vihaa aseekseen, jolla lyödä kaupunkia riivaavia villikoiria vasten kuonoa.

En haluaisi arvottaa kirjoja, sillä se ei koskaan ole koko totuus. Mutta jos asettaisin lukemiani romaaneja paremmuusjärjestykseen, uskaltaisin sanoa, että Doe on yksi parhaista lukemistani kirjoista tänä vuonna. En sano paras silkasta rakkaudesta niin monta muuta hyvää kirjaa kohtaan. Mutta kärkipäässä olet, Virpi Pöyhönen, enkä taidakaan selitellä tätä tämän enempää.

Kommentit

Suositut tekstit