Räävittömiä sattumia
Daniil Harms – Lauri Maijala: Sattumia
KOM-teatterissa
Rooleissa: Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Eeva Soivio,
Arttu Kapulainen, Niko Saarela ja Pekka Valkeejärvi
Eilen toivoin naurua. Menin teatteriin ja toivoin komediaa,
joka saa vedet valumaan silmistä. Naurua, jonka jälkeen voi pyyhkiä
suttaantuneet ripsarit ja tuntea elämän energian virtaavan jälleen sydämestä
aivoihin. Voi että sitä sain!
KOM-teatterin tulkinta Daniil Harmsista ei ollut mitään
muuta kuin yhtä absurdia mössöä, järjettömiä paloja yhdisteltyinä epäsopiviin
puoliskoihinsa, kohellusta, pieruhuumoria, lainoja pornokuvastosta, groteskia
ja satiiria, joka lyökin kasvoille, koska sillä ei ole aikomustakaan kantaa
olallaan jonkinlaista sanomaa. Vain kreisejä, yhteenliimattuja hetkiä
peräperään, yhden ohjaajan näkemys Venäjän kirjallisuuden kauhukakaran
Sattumia-teoksesta.
Absurdi on ihanaa. Siinä ei ole sääntöjä. Kaikki kelpaa ja
kaikelle on sallittua nauraa. Kalsareissa kimittävä vaimonsa hylkäämä mies
naurattaa siinä missä runoja luritteleva huora, joka haluaa surffata elämänsä
ensimmäisen kerran yleisön (meidän!) käsivarsilla Coldplayn soittaessa
taustalla When I ruled the worldia. Nimenomaa päälliset ja hännälliset hahmot sekoittuvat tutiseviin
mummoihin, jotka tippuvat ikkunoista, zombiemenestyssarja Walking Deadia parodioidaan
siinä missä poliitikko Päivi Räsästä, ja kaikkeen väliin mahtuu vähän tuhmaa kakalla
ja seksillä sutattua huumoria. Viereisen KOM-ravintolan tarjoilija varoitteli
etukäteen, että tämän komedian ainekset ovat vähän kuin järjettömästä Monthy
Pythonista – ja että esitys jakanee mielipiteet. Harmsin yhteiskuntakritiikki hukkuu ähellykseen, mikä saattaa ärsyttää sivistyssensorit suorassa seilaavia, mutta hehän voivat lukea tekstin kirjana.
Olen kai vähän yksinkertainen ihminen, minulle tämä
kelpasi ja hyvin kelpasikin. En edes muista, koska olen nauranut niin.
Poskilihakset jäivät kramppiin, joka pakotti hymyilemään esityksen jälkeen
vielä pitkään – mutta ah: siitähän minä maksoinkin! Sattumia on
kirjoitettunakin hyvin päätöntä kohellusta, mutta kun siihen liitetään vielä
loistavien näyttelijöiden kropantyöskentely, yllätyksellisyyttä ja kuin
sattumanvaraisuuteen yhdistyvää kohellusta, ne nauravat, jotka eivät välitä
ennakkoluuloista, taiteen sanoman tärkeydestä, soveliaisuudesta tai siitä, mikä
on älykästä huumoria.
Absurdiin toki turtuisi, jos sitä nauttisi aamuin illoin.
Mutta näin yhtäkkiä KOM-teatterin tunnin ja 45 minuutin sähellys
on vapauttavaa teatteria, jossa ei tarvitse hahmotella juonta tai etsiä
merkityksiä. On lupa nauraa, kun siltä tuntuu, hohottaa lapselliselle huumorille,
joka on vähän äkkiväärää ja sitäkin enemmän ilkeää ja tuhmaa. Mitä sitten? Elämä
on usein niin kohdistettua, suorittamista ja tulkintojen metsästystä täynnä,
että minä ainakin olen ansainnut hetken, jolloin ei tarvitse pohtia sitä, miten
älykäs tuo hetki on. Minähän nauran, kun Niko Saarela supermiestrikoissa liihottaa
yhtäkkiä balettiaskelein yhden kohtauksen taustalla näyttämön läpi tai kun kaksi
miestä väittelee ravintolapöydän ääressä siitä, mikä numero tulee kuutosen
jälkeen, kahdeksan vai seitsemän, ja päättämättömyydessään päätyvät lopulta
nyrkkitappeluun. Vain naurulla on väliä.
Usein huumori on vain kykyä laskea itsestään irti ja kohdata
se alkukantainen. Siis heittäydy ja uskalla nauraa sattumille, vaikka kuka
tahansa sanoisi sen olevan täyttä paskaa. Kuten keskiajan ja renessanssin naurun
oppi-isä Rabelais luennoi: kunnon karnevaali kääntää kaiken päälaelleen. Ja minä
rakastan sitä, että joku teatterissa uskaltaa näinä aikoina olla päälaellaan ja
tyhmä. Tuhat ruusua & bravota Daniil Harmsille, KOM-teatterille ja upealle
roolitukselle!
Juuri heittäytymisestä on kyse, ja siitä että tunnistaa ensin "tekstilajin", valitsee lajin mukaiset lasit päähän ja katsoo esityksen niiden läpi. Jos lasit ovat väärät, heittäytymistä ei tapahdu ja tulkinta menee metsään. Voi käydä niin kuin Laura Malmivaaralle olisi voinut käydä, jos hän ei heittäytyessään olisi luottanut siihen, että häntä kannatellaan. Sattumia-tyyppiseen esitykseen pitää siis heittäytyä estoitta ja luottavaisesti ihan niin kuin seksiinkin: jos jää ajattelemaan, että "enhän mä tälle voi nauraa, koska täähän on mun arvoni alapuolella, mähän olen sivistynyt akateeminen intellektuelli, tai sellaiselta mun pitää ainakin näyttää ja se on vaikeaa, jos mä nyt nauran tälle", niin esto on valmiiksi päällä, esitys valmiiksi tuomittu ja yhteys nauruhermoihin valmiiksi poikki. Sama juttu vaikkapa seksissä: jos jää miettimään, että "mitenköhän tässä nyt oikein pitäisi olla, jotta vaikuttaisi kauniilta ja hoikalta ja haluttavalta, pitäisikö ottaa tällainen vai tuollainen ilme ja asento, miten tämän saisi menemään käsikirjoituksen mukaan", niin nautinto on takuuvarmasti pilalla. Kiteyttäen: Sattumia-näytelmässä on kyse leikistä, leikkimielisyyden tajusta ja kyvystä, siitä uskaltaako aikuinen kulttuurinystävä heittäytyä mukaan leikkiin silloin, kun siihen kutsutaan.
VastaaPoista