Räävittömiä sattumia

Daniil Harms – Lauri Maijala: Sattumia
KOM-teatterissa
Rooleissa: Laura Malmivaara, Vilma Melasniemi, Eeva Soivio, Arttu Kapulainen, Niko Saarela ja Pekka Valkeejärvi
 
Kulttikirjailija KOMistui
Eilen toivoin naurua. Menin teatteriin ja toivoin komediaa, joka saa vedet valumaan silmistä. Naurua, jonka jälkeen voi pyyhkiä suttaantuneet ripsarit ja tuntea elämän energian virtaavan jälleen sydämestä aivoihin. Voi että sitä sain!

KOM-teatterin tulkinta Daniil Harmsista ei ollut mitään muuta kuin yhtä absurdia mössöä, järjettömiä paloja yhdisteltyinä epäsopiviin puoliskoihinsa, kohellusta, pieruhuumoria, lainoja pornokuvastosta, groteskia ja satiiria, joka lyökin kasvoille, koska sillä ei ole aikomustakaan kantaa olallaan jonkinlaista sanomaa. Vain kreisejä, yhteenliimattuja hetkiä peräperään, yhden ohjaajan näkemys Venäjän kirjallisuuden kauhukakaran Sattumia-teoksesta.

Absurdi on ihanaa. Siinä ei ole sääntöjä. Kaikki kelpaa ja kaikelle on sallittua nauraa. Kalsareissa kimittävä vaimonsa hylkäämä mies naurattaa siinä missä runoja luritteleva huora, joka haluaa surffata elämänsä ensimmäisen kerran yleisön (meidän!) käsivarsilla Coldplayn soittaessa taustalla When I ruled the worldia. Nimenomaa päälliset ja hännälliset hahmot sekoittuvat tutiseviin mummoihin, jotka tippuvat ikkunoista, zombiemenestyssarja Walking Deadia parodioidaan siinä missä poliitikko Päivi Räsästä, ja kaikkeen väliin mahtuu vähän tuhmaa kakalla ja seksillä sutattua huumoria. Viereisen KOM-ravintolan tarjoilija varoitteli etukäteen, että tämän komedian ainekset ovat vähän kuin järjettömästä Monthy Pythonista – ja että esitys jakanee mielipiteet. Harmsin yhteiskuntakritiikki hukkuu ähellykseen, mikä saattaa ärsyttää sivistyssensorit suorassa seilaavia, mutta hehän voivat lukea tekstin kirjana.

Olen kai vähän yksinkertainen ihminen, minulle tämä kelpasi ja hyvin kelpasikin. En edes muista, koska olen nauranut niin. Poskilihakset jäivät kramppiin, joka pakotti hymyilemään esityksen jälkeen vielä pitkään – mutta ah: siitähän minä maksoinkin! Sattumia on kirjoitettunakin hyvin päätöntä kohellusta, mutta kun siihen liitetään vielä loistavien näyttelijöiden kropantyöskentely, yllätyksellisyyttä ja kuin sattumanvaraisuuteen yhdistyvää kohellusta, ne nauravat, jotka eivät välitä ennakkoluuloista, taiteen sanoman tärkeydestä, soveliaisuudesta tai siitä, mikä on älykästä huumoria.

Absurdiin toki turtuisi, jos sitä nauttisi aamuin illoin. Mutta näin yhtäkkiä KOM-teatterin tunnin ja 45 minuutin sähellys on vapauttavaa teatteria, jossa ei tarvitse hahmotella juonta tai etsiä merkityksiä. On lupa nauraa, kun siltä tuntuu, hohottaa lapselliselle huumorille, joka on vähän äkkiväärää ja sitäkin enemmän ilkeää ja tuhmaa. Mitä sitten? Elämä on usein niin kohdistettua, suorittamista ja tulkintojen metsästystä täynnä, että minä ainakin olen ansainnut hetken, jolloin ei tarvitse pohtia sitä, miten älykäs tuo hetki on. Minähän nauran, kun Niko Saarela supermiestrikoissa liihottaa yhtäkkiä balettiaskelein yhden kohtauksen taustalla näyttämön läpi tai kun kaksi miestä väittelee ravintolapöydän ääressä siitä, mikä numero tulee kuutosen jälkeen, kahdeksan vai seitsemän, ja päättämättömyydessään päätyvät lopulta nyrkkitappeluun. Vain naurulla on väliä.

Usein huumori on vain kykyä laskea itsestään irti ja kohdata se alkukantainen. Siis heittäydy ja uskalla nauraa sattumille, vaikka kuka tahansa sanoisi sen olevan täyttä paskaa. Kuten keskiajan ja renessanssin naurun oppi-isä Rabelais luennoi: kunnon karnevaali kääntää kaiken päälaelleen. Ja minä rakastan sitä, että joku teatterissa uskaltaa näinä aikoina olla päälaellaan ja tyhmä. Tuhat ruusua & bravota Daniil Harmsille, KOM-teatterille ja upealle roolitukselle!

Kommentit

  1. Juuri heittäytymisestä on kyse, ja siitä että tunnistaa ensin "tekstilajin", valitsee lajin mukaiset lasit päähän ja katsoo esityksen niiden läpi. Jos lasit ovat väärät, heittäytymistä ei tapahdu ja tulkinta menee metsään. Voi käydä niin kuin Laura Malmivaaralle olisi voinut käydä, jos hän ei heittäytyessään olisi luottanut siihen, että häntä kannatellaan. Sattumia-tyyppiseen esitykseen pitää siis heittäytyä estoitta ja luottavaisesti ihan niin kuin seksiinkin: jos jää ajattelemaan, että "enhän mä tälle voi nauraa, koska täähän on mun arvoni alapuolella, mähän olen sivistynyt akateeminen intellektuelli, tai sellaiselta mun pitää ainakin näyttää ja se on vaikeaa, jos mä nyt nauran tälle", niin esto on valmiiksi päällä, esitys valmiiksi tuomittu ja yhteys nauruhermoihin valmiiksi poikki. Sama juttu vaikkapa seksissä: jos jää miettimään, että "mitenköhän tässä nyt oikein pitäisi olla, jotta vaikuttaisi kauniilta ja hoikalta ja haluttavalta, pitäisikö ottaa tällainen vai tuollainen ilme ja asento, miten tämän saisi menemään käsikirjoituksen mukaan", niin nautinto on takuuvarmasti pilalla. Kiteyttäen: Sattumia-näytelmässä on kyse leikistä, leikkimielisyyden tajusta ja kyvystä, siitä uskaltaako aikuinen kulttuurinystävä heittäytyä mukaan leikkiin silloin, kun siihen kutsutaan.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Aina joku kesken siirtyy Instaan

Aila Meriluoto ja Kimeä metsä #tanssivakarhu25