It's all about love

HELSINKI LIT -kirjallisuusfestivaali 

22.–23.5.2015 Savoy-teatterissa

Vaikka flunssa ahdistelee ja aikoo saada jo toistamiseen inkivääristä huolimatta yliotteen minusta, en tohtinut jättää uutta kirjakulttuuritapahtumaa väliin. Raahauduin nenä tukossa ja silmät kehnosta nukkumisesta riippuvina lauantaina puolen päivän aikaan Savoy-teatterille. Kiinnostus tanskalaiskirjailija Jonas T. Bengtssoniin oli sen verran kova, enkä myöskään tahtonut missata Märta Tikkasen ja Juha Itkosen keskustelua. Menemistä joudutti myös pienen ihmisen onni: olin osallistunut innokkaasti seuraamani, Minnan ylläpitämän Lukeminen on pääasia -blogin Helsinki Lit -aiheiseen arvontaan, jossa palkintona oli Bengtssonin juuri suomeksi ilmestynyt romaani Submarino (Like). Kirjataivaan Lady Fortuna muisti minua, enkä keksi parempaa kevätlahjaa flunssapotilaalle kuin tämä – kiitos!

Ensimmäistä kertaa Suomessa järjestetyssä Helsinki Litissä on kyse kirjailijoiden kohtaamisesta: yleisön edessä kaksi kirjailijaa keskustelee heitä yhdistävistä, erottavista tai ihan mistä vain tekijöistä, mutta ehkä astetta intiimimmin kuin vaikkapa kirjamessuilla, jossa kirjailijaa sitä paitsi yleensä haastattelee toimittaja. Helsinki Litissä kirjailijat voivat ikään kuin verrata kokemuksiaan kirjailijoina ja maailmantarkkailijoina. Mallia toimittaja, kirjailija Philip Teirin isännöimä tapahtuma on ottanut mm. Stockholm Literature -festivaalista. Ja mikä parasta: YLE taltioi keskustelut, joten niistä voivat nauttia muutkin kuin pääkaupunkiseudulla asuvat.

Kööpenhaminalainen, kriitikoiden ylistämä Bengtsson kohtasi Savoyn lavalla Sofi Oksasen. Submarino on Bengtssonin toinen, jo vuonna 2007 ilmestynyt romaani, mutta se julkaistiin suomeksi vasta tänä keväänä. Romaani kertoo rajun tarinan huumeriippuvaisesta yksinhuoltajaisästä, ja kirjasta on tehty elokuvakin.

Oksanen nimitti Bengtssonin kirjoja ajattomiksi klassikoiksi ja halusi alleviivata niissä vahvasti esille nousevia tapahtumapaikkoja ja kulisseja. Nimenomaan kulisseja, koska Bengtsson on kasvanut teatterivanhempien lapsena ja ammentanut jonkinlaisen kirjallisuusoppinsa näyttämöiden maailmasta. En ole vielä yhtään Bengtssonia lukenut, mutta kunhan tapahtumasta 10 eurolla (!) ostamani Olipa kerran -romaaniin tai Submarinoon tartun, tarkistan mitä Sofi Oksanen ajoi takaa.

Vajaan tunnin aikana Oksanen ja Bengtsson keskustelivat mm. kirjoittamistavoistaan ja kirjojensa teemoista. Bengtsson kertoi, ettei halua kertoa päähenkilöstä, joka on ammatiltaan kirjailija, kuten monet muut kirjailijat ovat tehneet. Oksanen myönsi sen olevan eräänlaista laiskuutta, eikä hänkään koe omaksi tavakseen kirjoittaa tuntemistaan ympyröistä. Hän laittaa mieluummin aivan toisen henkilön lasit päähänsä ja alkaa katsoa maailmaa niiden läpi. Bengtsson sanoi olevansa iloinen, ettei hänen esikoisteoksen kertonut hänestä itsestään vaan kirjoittaa mieluummin vaikkapa taidemaalareista. Kun Oksanen sitten kysyi, mistä Submarinossa on loppujen lopuksi kyse, Bengtsson palasi maailmankirjallisuuden aiheista suurimpaan: rakkauteen. Submarino is about love, hän vastasi ja sai yleisön viimeistään sillä puolelleen.

Valaistuneet kirjailijat Savoyssa - Bengtsson ja Oksanen

Submarinon syntyprosessi ei ollut mikään parin vuoden juttu, sillä siinä on Bengtssonin mukaan jopa kohtaus, jonka hän kirjoitti jo parikymppisenä, sekä osioita vuodelta 2000. Näin ollen Sofi Oksanen totesi romaanin olleen ikään kuin jo pitkään työn alla kirjailijan sisällä, pidempänä prosessina, minkä myös teoksesta huomaa: Oksanen sanoi romaanin olevan varsin kypsä teos – kuin paljon vanhemman ihmisen kirjoittama kuin kolmekymppisen.

Lopuksi kirjailijat ottivat esille vielä teostensa nimivalinnat ja kuinka kirjojen nimet lopulta syntyvät. Oksanen kertoi laativansa sivukaupalla erilaisia vaihtoehtoja, pyörittelevänsä niitä hartaasti ja lopulta huomaavansa, että kirjan nimi onkin jo koko ajan ollut olemassa: sen työnimi. Näin esimerkiksi kävi Baby Janen kohdalla, ja mistä tietää, vaikka näin kävisi tällä hetkellä työnimellä Norma kulkevalle seuraavalle romaanille. Jonas T. Bengtssonia miellyttävät enemmän yksinkertaiset nimet, useimmiten yhden sanan teokset kuten hänen viimeisin, Tanskassa palkittu romaaninsa Et eventyr (engl. A Fairy tail), joka meillä tunnetaan mielestäni kiehtovasti nimellä Olipa kerran. Yhden sanan romaaneilla voi Bengtssonin mukaan samalla salakavalasti omia itselleen koko sanan. Totta!

Writers have left the building!

Märta Tikkasen ja Juha Itkosen astuttua hieman myöhemmin samaiselle lavalle ei rakkauden teemasta päästy edelleenkään kauas. Kun ensin käytiin läpi kirjailijapariskunta Märtan ja Henrikin yhteiselämää – rakkauden täyttämää sekin – ja 70-luvun asenteita itsestään kirjoittamisen häpeällisyydestä, siirtyivät Tikkanen ja Itkonen puhumaan siitä, millaista on lainata omiin teoksiinsa läheisiään ja kirjoittaakin heistä. Itkonen – tuo sukupolveni rakkaudenlähettiläs kirjallisuudessa – kiteytti kaiken yhteen ajatukseen: kun kaiken tekee rakkaudella niitä ihmisiä kohtaan, joista kirjoittaa, se ei voi olla väärin. Näin Itkonen oikeuttaa itselleen mm. sen, että lainasi uusimpaan teokseensa Ajo paljon otteita omasta jälkikasvustaan. Useat Ajon päähenkilöiden Piin ja Ainon lapsen repliikit ja ajatukset kulkeutuivat romaaniin suoraan elävänä aarrearkkuna Itkoselle toimineelta omalta pojalta.

Omaelämäkerrallisessa kirjoittamisessa on aina vaaransa, totesivat molemmat kirjailijat. Kun Itkonen kuitenkin kysyi Märta Tikkaselta, kummalle muistoista kirjoittaessaan pitää kirjailijan olla uskollinen, tarinalle vai todelle, vastasi Tikkanen epäröimättä: tarinalle. Tämä siis allekirjoittanee sen, että kirjailijalla on oikeus muistaa tapahtuneet omalla tavallaan ja kirjoittaa tarinansa sen mukaan. Knausgård-ilmiö on taas toteutunut.

Sympaattinen Tikkanen puhui keskustelun alussa 70-luvun kirjoittamisen ilmapiiristä. Silloin suomenruotsalaisessa kirjallisuuskulttuurissa kohosi pinnalle käsite blottarliteratur, ns. paljastuskirjallisuus. Se nähtiin naisten arkipäiväisten asioiden ja henkilökohtaisen kehityksen nostamisena aiheiksi romaaneissa kuten Tikkanen teki. Katsottiin, että oli rumaa kirjoittaa itsestään. Paljastella. Itkonen huomautti sen tuovan esiin eräänlaisen häpeäntunteen, jota ei saa hänestä väistää. Tikkasen edesmennyt kirjailijamies Henrik sanoikin kuulemma aina, että juuri häpeästä pitää kirjoittaa. (Kiitos Henrik, siinäpä hyvä vinkki kaikille aloitteleville kirjailijoille.)

Kun Itkonen etsi helpotusta iän tuomasta varmuudesta, mitä tulee kirjoittamisen helppouteen, Märta Tikkanen tyrmäsi tämän ystävällisesti mutta päättäväisesti: iän myötä ei kirjoittaminen helpotu, vaikkakin tilaisuuksia kirjoittamiseen keskittymiselle tuleekin enemmän lasten kasvettua isoksi.

Märta Tikkasen ja Juha Itkosen jutustelu Savoyn lavalla oli kerrassaan lämminhenkinen ja ihanaa seurattavaa. Heistä huokui keskinäinen kunnioitus toisiaan kohtaan, vaikka toisella on ikää kaksiverroin enemmän. Lauantaipäivä olisi jatkunut vielä ainakin parilla mielenkiintoisella keskustelulla, mutta ikävä kyllä muut velvollisuudet kutsuivat minua. Olin ehtinyt kirjailijakeskusteluiden välillä myös todistaa, kuinka suomentaja Riina Vuokko sain vuoden 2014 parhaaksi valitusta käännöskirjasta Jarl Hellemann -palkinnon. Vuokko käänsi kiinankielisen Mo Yanin romaanin Viinamaan ja nimenomaan suoraan kiinasta, millä oli palkintoraadin mielestä erityinen merkitys tekstin välittymisen kannalta, kun kyse on kielellisesti ja kulttuurillisesti kahdesta toisilleen kaukaisesta kulttuurista.

Ensimmäinen Helsinki Lit haki ainakin lauantain perusteella vielä muotoaan ja keräsi hämyiseen teatterisaliin lähinnä iäkkäämpiä naisia. Eikä sali mitenkään täynnä ollut. Nuorten huomiosta kilpailivat kuitenkin samaan aikaan kaupunkiin herännyt kesäfiilis ja ainakin Maailma kylässä -tapahtuma. Vai hetkinen? Ei kai joku nyt aio väittää, että kirjallisuuden harrastamisesta ja genren seuraamisesta on tullut kypsempien naisten puhde? Vai onko kirjallisuus vain teema, joka enemmänkin vieraannuttaa ihmisiä kirjallisuudesta kuin kokoaa heidät yhteen silloin, kun siitä tulee vilpitön puheenaihe? Eikö lukijoita oikeasti kiinnosta, mitä kirjailija sanoo? Vuosittaiset kirjamessut ovat monien mielestä liian kaupalliset – eikö siis kansainvälisessä Helsinki Litissä olisi juuri heille vastaus? Itse ainakin koin lähteneeni Savoylta hitusen verran rikkaampana, sillä kuuntelen aina mielelläni kynäilijöiden ajatuksia. 

Vaikea sanoa, mikä on Helsinki Litin kohtalo, mutta toivon sydämestäni onnea ja menestystä Philip Teirille ensi vuoteen. Ja tietenkin meille kiinnostuneille seuraajille lisää kiehtovia kirjailijatapaamisia ja ehkä hiukkasen huonompaa säätä. It’s all about love, you know!

Kesä saapuu Espalle 23.5.2015