Nuoria hermoromahduksen partaalla

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu

Otava, 2015

191 sivua

Latvala ja sen ystävät Kirjan & ruusun päivänä

On vaikea olla lukijana yhtään minkään muun ikäinen kuin on. Ajat muuttuvat, elämäntilanteet vievät mukana ja lopulta etäännyttävät muinoin nuoren ja elämännälkäisen etsikkoaikaansa viettävän opiskelijan niistä päivistä, jolloin arjessa ei ollut pakollista rytmiä, aikatauluja tai velvoitteita, joista ei yksin voi päättää. Ikä tekee tehtävänsä: huolettomuus on enää muisto ja tulee esille ehkä kymmenminuuttisina hetkinä, kun yksin kotona pudottautuu sohvannurkkaan kännykkä kädessä: mitähän kivaa on jollekin tapahtunut Facebookissa? 

Taina Latvalan Ennen kuin kaikki muuttuu -kertomusten nuorissa – mutta ei selvästikään vielä aikuisissa – sen sijaan huolettomuutta löytyy kantapäästä kilpikonnaan asti. Huolettomuus on väri, jolla 29,5-neliöisen yksiön seinät on maalattu, ja ruoka, jolla lähikaupassa täytetään viikonlopun ostoskori. Huolettomuutta pakataan mukaan matkalaukkuun, ja se on mekko, jota käytetään ystävän juhlissa. Se sopii kaikkien harteille, eikä se paina juuri mitään edes silloin, kun se on paholaisen kolmipiikkinen haarukka, joka piilotetaan taskuun kostamaan mitään käsittämättömille ystäville.

Latvalan kieli on viettelevän helppokulkuista. Ei tarvitse astua harhaan ja nyrjäyttää nilkkaansa. Se on kuin tuttu kesäkatu, jota pitkin kuljettiin iltaisin baariin eikä jaksettu pohtia, monelta aamuherätys luennolle oli. On ihana tunne ymmärtää heti ensimmäisiltä sivuilta, että kirjailija ei yllätä sekasotkuisilla metaforilla tai yritä kohta vieraannuttaa lukijaansa kylmällä kielellä, joka ei otakaan enää vastaan. Tässä sitä kulkee kirjoittajan rinnalla miltei samoin, painottomin askelin. Latvalan teksteissä on jotakin perin intiimiä – kuin kurkkisi luvatta ikkunan takaa toisen kotiin, mutta silti niin yleistä, että tunnistettavuus säilyy. Missä ihmeessä olen tavannut nämä tytöt aikaisemmin?

Ja sitten sen keksin. Nämä neuroottiset, minäkeskeiset raakileet ovat tulleet kotimaiseen kirjallisuuteen rapakon takaa, HBOn kulttisarjasta GIRLS. Hannah, Marnie, Jessa ja Shoshanna – siinähän te taas olette! Näyttämönä samainen minäminä-maailma, itseriittoisuutta ystävyyden hinnalla, ylikorostunutta omien valintojen pohdintaa ja rakkauselämän säälimätöntä vaivaamista. New York on vaihtunut Helsingiksi; samat epätoivoiset taiteilijasielut penkovat ihmissuhteitaan kuin tavaratalon alelaaria. Se myötähäpeä, jonka läpi katson lempeän äidillisesti Lena Dunhamin roolittamaa Hannahia ja hänen jatkuvaa omahyväisyyttään, heräsi eloon Latvalaa lukiessani.

Latvala pudottelee kuitenkin pommeja. Kaiken sen näennäisesti tuskaisen elämänsähläämisen alta löytyy toki tragediaakin, joka asettaa kertomuksille uudet mittasuhteet: kaikenlainen kuolema. Auringon lapsessa karmaiseva totuus paljastuu vasta loppuriveillä, enkä ole aivan varma, voinko antaa tätä Latvalalle anteeksi. Tarinat Kissan yksityisyyden kafkamaista metamorfoosia lukuun ottamatta ovat nimittäin aivan mahdollisia peilikuvia todellisuudesta; näinhän se voisi olla. Mutta Latvalan yritys ontuu ainakin kerran: Kukaan, yksinkertaisesti kukaan ihminen ei synnytä lasta ja unohda sitä kesäauringon häikäisemänä yksin asuntoon itkemään koko raukeaksi päiväksi. Rakkaus omaan lapseen on jotakin niin yliluonnollista. Kaikessa väsyttävyydessään, ahdistavuudessaan ja vaativuudessaan se saattaa sekoittaa vanhemman mielen ja ajaa raiteiltaan lohduttomiin tekoihin, mutta unohtaminen ei vain ole mahdollista. Lastaan ei unohda, vaikka sen kieltäisikin, eikä fiktio voi olla tässä poikkeus, silloin kun se jäljittelee faktaa. Myös fiktiivisen tarinan on oltava uskottava.

Ennen kuin kaikki muuttuu näyttäytyy minulle kaksijakoisena teoksena. Toisaalta henkilöiden epävarmuus ja ahdistuneisuus naurettavan pienten asioiden edessä on kovin sympaattista, niin tavallista kuin vaikkapa rakkaus tuntematonta miestä kohtaan voi olla. Ja sitten jossakin vaiheessa tuo kaikki saa kulmani kurttuun. Miksi minun pitää viettää aikaani näiden ihmisen seurassa, joiden persoona on yhtä ohut kuin Trendi-lehden lukijan toimituksen valitsemista aiheista päätellen? Kenen päiväkirjaa minä oikeastaan tässä luen? Vai olemmeko me kaikki hetken elämässämme tuollaisia väärinymmärrettyjä joutsenen poikasia, ennen kuin elämä opettaa kovemmalla kädellä? Ennen kuin kaikki muuttuu? Olenko minä unohtanut sen mitä minäkin joskus olin, ennen kuin minusta tuli näin raskas?

    ”Ei puhuta ikävistä asioista”, Bea sanoi ja pyörähti ympäri. Hänen mekossaan oli leveä helma, hän oli kuin suoraan 1960-luvulta – vain Coca-Cola-pullo puuttui hänen kädestään. Rabbe kahmaisi hänet syliinsä ja tanssi hänen kanssaan hetken, keinahteli unelmoiden kuin vanhoissa musikaaleissa. Tummansininen meri välkehti taustalla, sama kuu kumotti vedessä ja taivaalla.

    ”Fly me to the moon, let me play among the stars”, Rabbe lauloi, taivuttaen Beaa kuin vanhojen tansseissa. Toivoin, ettei hän olisi valinnut tuota kappaletta, se toi mieleen entisen poikaystäväni, kuvittelin aina että tuo laulu soisi meidän häissämme. (s. 114)

Latvalan vahvuus on hänen taidossaan kirjoittaa kuin totuutta. Teoksen helmiä ovat ilman muuta absurdejakin piirteitä saava Kilpikonnan äiti ja hulvaton Kissan yksityisyys. Irtautumalla tavallisesta Latvala piirtää ajankuvaa meistä kaikista kohottamalla järjenvastaisen tai mahdottoman tarinan puhuttelevaksi vetovoimaksi: me voimme aina haluta jotakin, mutta vastuunkantaminen omista haluistamme olkoon jonkun toisen ikävä tehtävä. Voimme löytää rantavedestä ruumiin, mutta tehkäämme kaikkemme, ettei se pilaa illan tulevia juhlia tai muodostu kuvaksi, josta ei koskaan pääse eroon.

Mutta minua tässä kirjassa ei enää ole. Minä olen jo kadottanut yhteyden siihen poukkoilevaan tyttöön. Enää en voi olla edes varma, että olen joskus ollut kaltainen. Latvalan luettuani tunnen vahvasti, että tämä kirja löytää rakastuneimmat lukijansa 20 vuotta minua nuorempien joukosta.