Yes, I was there, too


The view and the river

Olen kuin Bronski Beatin Smalltown Boy. Paitsi etten ole poika enkä sillä tavalla päähänpotkittu tai väärinymmärretty kuin Somerville laulaa. Mutta kuitenkin sellainen pikkukaupungin tyttö. Tällaiseen itsetutkiskeluun päädyin käytyäni äskettäin elämäni ensimmäistä kertaa Lontoossa.

Olen brittimusiikin kasvatti. Olen Super Channelin ja Sky Channelin aivopesemä 80-lukulainen, joka vietti koulunjälkeiset tunnit olohuoneen lattialla rötköttäen tuijottamassa Hanging Around with the Big Boys -ohjelmaa, kiihkeästi Nick Kershaw’n uusinta videota odottaen. Jos onni oli suopea, kuvaruutuun ilmestyi OMD, Howard Jones tai minulle maailman britti-ihmeistä suurin, The Icicle Works. Opin pitämään kaikkea englantilaista mielenkiintoisena, tärkeänä ja tyylikkäänä. Minua ei kasvattanut jokin vapaamielinen kansojen melting pot, Amerikka, vaan saarivaltio, jossa pojilla oli isot etuhampaat ja hörökorvat ja jossa tuntui aina olevan syksy ja sade.

Onkin ihmeellistä, etten ole aikaisemmin ajautunut Lontooseen. Tosin minä halusin aina nuorena Liverpooliin, ja Manchesteriin sitten, kun rakastuin Tim Boothin luotsaamaan Jamesiin.

Ehkä pikkukaupungin tyttö pelkää isoja kaupunkeja. Sitä hallitsemattomuutta, kun kaikkialle on liian pitkä matka ja olet riippuvainen menemisen etukäteissuunnittelusta, metrolinjoista, niiden risteyksistä ja ulottuvuuksista. Kävellen et olisi ikinä perillä, eivätkä etäisyydet ole suuria vain paikkojen vaan myös ihmisten välillä.

Nyt olen saanut Lontoon-kasteeni. Lyhyen viikonloppupyrähdyksemme syynä olivat eräät viisikymppiset. Mahtavien ja musiikillisten juhlien lisäksi minusta tuntuu, että vietin erinäisen paljon aikaa metrossa ja metrokartan opiskelun parissa. Alkuun ajelimme vähän harhaan, otimme vastaan vääriä reittineuvoja, käytimme aikaamme ihanteellisen reitin selvittämiseen – emme asuneet turistikeskustassa vaan Lontoon itälaitamilla Thamesin varrella, vähän niin kuin East Endissä. Siellä missä 1800-luvulla oli vain telakoita. Käsittämättömän pitkä joki se Thames.

Sillan alla
Kirjallisuus jäi tällä matkalla heikolle hapelle. Katselin nähtävyyksiä ulkoa, koska ensimmäinen helle osui yllemme. Niinpä me kävelimme katsomaan, miten pieni ja matala Piccadilly Circus todellisuudessa on. Veneajelulla paljastui, kuinka tavanomaisen tylsä on London Bridge, olinhan kuvitellut siitä vaikka mitä vuosikausia lapsena London bridge is falling downia luritellessa. Onneksi Tower Bridge antoi kuvitelmille korviketta. Kävelimme joelta Sohoon asti voidaksemme huuhtoa kuumuuden kainaloista oluella The Dog and Duckissa ja löytääksemme sattumalta The Berwick Streetin, jonka Oasis on ikuistanut levynsä kanteen. Covent Gardenissa viivähdimme varjon alla virkistämässä kurkkua pimmsillä ja shandylla. Siellä nurkilla varsin taitava katusoittaja Rob Falsini ilahdutti ohikulkijaa covereilla. Hän oli joka pennynsä ansainnut. Love Pride oli taasen tyhjentänyt Regent Streetin autoista, ja kävely helteisessä kaupungissa tuhansien muiden kanssa hymyilytti. 

Toivottavasti muusikko ei pahastu
julkisuutta: Rob Falsini
Lontoossa on kaksi kertaa niin paljon ihmisiä kuin koko Suomessa. Perjantai-iltana kello kuusi Leicester Squaren metropysäkillä sen huomasi, kun metro täyttyi viimeiseen senttiin asti jaloista, hikisistä ihoista ja ilmeistä. Ei ilmastointia. Sen sijaa kuulutuksia, että mikäli olo alkaa tuntua heikolta ja pyörryttää, siirry hyvä ihminen ulos metrosta, hanki ilmaa ja istuudu alas rauhoittumaan. Kätevä neuvo, jos satut tuntemaan heikotusta pitkän pysäkkivälin aikana. Ja jos yhteen metrojunaan ei mahtunutkaan, seuraava tuli heti perään. Minä nyt en meinannut mahtua pygmien metroon muutenkaan, 182-senttinen normaalikokoinen skandinaavi.

Sanotaan mitä tahansa englantilaisesta ruoasta, minä söin elämäni parhaimmat salaatit Lontoossa. Ehdottoman tuoreita raaka-aineita, väriä ja ripaus makeutta jollakin salaisella kastikkeella. Toisen nautin buffalo-mozzarellasta italialaisessa ohikulkupaikassa Canary Warfissa ja toisen kanasta herkuttelin kuuluisassa The Mayflower -pubissa (Rotherhithe village), jonka merelliset juuret ulottuvat aina 1600-luvulle. Varmaankin kaunein pubi, missä olen ikinä käynyt (www.mayflowerpub.co.uk). Pubiin astuminen on kuulemma kuin paluu tuolle vuosisadalle, mikä voi olla hyvinkin totta. Portaiden narina paljasti vuosisatojen huokaukset ja kaiut.

Lyhyt pyrähdys Lontoon helteessä oli pieni tyyliharjoitus, josta voi seurata uusia matkoja. Jotakin senluonteista vihjailua olen kotona kuullut, koska massiivinen Rolling Stones -näyttely avautuu kaupungissa huhtikuussa 2016. Minä en nyt Rollareista ymmärrä välittää, vaikka oikean maan asukkeja ovatkin, mutta nyt kun metrokarttakin on tutumpi, voisinhan sitä pikkukaupungin tyttö tarkistaa ison kaupungin kulmia lisää. Hyde Parkinkin Speakers’ Corner jäi testaamatta. Ja The Commitments -musikaali. Ja kuninkaalliset tallit. Ja Notting Hillin hillitty charmi. Ja kirjakaupat. Ja kello viiden tee.

This is docklands. And a hotel.

Jonottivat aamiaiselle kuin Turun Blankossa konsanaan.


Rakkautta, rakkautta vain

Teeveestä tuttu tuolla nurkan takana!

Covent Gardenissa
Pimmsiä kannullinen kaikille!



Lontoolainen silmä

Pieni kuin Piccadilly

Kirjailijaspottaus

Ellun kultaa

Hyde Parkin nelijalkaiset



Kommentit

  1. Voi miten ihana postaus kuvineen, kiitos tästä. ♥ Niin paljon tuttua: Minäkin olen pikkukaupungin tyttö, ja laillasi koen olevani brittikulttuurin kasvatti, sillä rakkaus kaikkeen brittiläiseen on siirtynyt meidän perheessä äidiltäni tyttärelle. Minäkin pääsin Lontooseen ensimmäistä kertaa vasta aikuisena, mutta sitten se onkin ollut menoa - pelkästään Lontoon-vierailuja on kertynyt sittemmin jo liki parikymmentä (marraskuinen synttärimatkani taisi olla kahdeksastoista), ja Brittein saaret vetävät puoleensa sellaisella imulla, että kutsua on mahdotonta vastustaa. Kaipaan Britanniaan ja Irlantiin koko ajan, ja luulen matkustelevani niissä onnellisena vielä harmaapäisenä ja köyryselkäisenä mummona. :) ♥

    Teillä vaikuttaa olleen aivan mahtava reissu. Helteinen Lontoo on tosin melko tukala paikka, etenkin metro tosiaan. Onneksi Thamesin rannassa tuulee useimmiten, ja lasillinen kylmää Pimm'siä virkistää kivasti. :) The Commitmentsia suosittelen lämpimästi - se on loistomusikaali! Ja iltapäivätee jossakin viehättävässä miljöössä on aina yhtä hurmaava kokemus.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommenteista, Sara! Sulla onkin jo aika läjä Lontoo-kokemuksia takana. :-) Kyllä mä matkan jälkeen olin vähän että ei enää, liikaa ihmisiä minulle kaduilla. Verrattuna Brysseliin tai Wieniin, joissa olen asunut pidemmän aikaa, Lontoo oli kuin jatkuvaa karuselliajoa. Mutta jokin nälkä jäi nakuttamaan takaraivoon. Oyster-korttiinkin jäi saldoa - pakkohan se on käyttää pois! :-)

      Poista
  2. Oi, onnea! Olen iloinen että viimein ehdit Lontooseen ja sait siellä näin hienoja kuviakin. Kuten sinä ja ystäväni Sara tuolssa ylhäällä, minä olen pienen (maalais)kaupungin kasvatti, mutta lapsesta saakka olen tuntenut brittiläisyyden jotenkin ns. omaksi jutukseni. Lontooseen pääsin ensimmäisen kerran vasta 1999 ja se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

    Lontoo on jotenkin niin ihana, että siellä on ruuhkien keskelläkin ilmaa ja tilaa: puistoja, matalia taloja, jokainen kaupunginosa kuin oma kylänsä.

    Nyt alkoi tehdä mieli Pimm'siä - heti aamutuimaan. :) (Mutta ei auta, kuitenkaan.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olenkin lueskellut sun syvemmästä suhteestasi Englantiin blogistasi, Katja. :-) Olen aikaisemmin käynyt Englannissa Walesissa hyvinkin pienissä paikoissa (mm. Aberystwyth), joten ilman muuta Lontoo oli mulle yksi iso kohahdus. Ehkä mua ahdistaa isoissa kaupungeissa se, ettei niitä voi käsittää heti (eli olen kaikkimullehetijanyt-ihminen!), mutta se lienee Lontoonkin viehätys; aina jotakin uutta kulman takana.

      Poista
  3. Olipa ihanaa lukea tämä Lontoo-bloggauksesi. Siitä on tasan kaksi vuotta, kun tyttären kanssa kahdestaan kolusimme Lontoota viikon.

    Musikaalin jälkeen seisoimme tuntikausia Covent Gardenissa kuuntelemassa oopperalaulajia katutähtinä. Koko viikon kannoimme kumpikin kirjaa repussa ja kaivoimme sen esiin, mikäli jonottaminen venyi tuntikausiksi. Kirjat kädessä matkustimme pitkät metromatkat laitakaupungille ja levähdimme helteisinä päivinä penkeillä puistoissa. Ihana kaupunki ja ihana viikko tyttären kanssa, kauniit muistot. Enkä ole pitkään aikaan lukenut niin paljon kuin tuon yhden viikon aikana. Siitä huolimatta ennätimme koluta tuntikausia kirkkoja, museoita ja linnoja :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. :-) Enkä osaa ehkä edes kuvitella, millaisissa ruuhkamaisemissa sä NYT liikut.

      Joku kirjallinen matelumatka munkin pitäis päästä tonne vielä tekemään: ei aikatauluja, ei kiirettä. Nyt oli kuitenkin vähän aikataulutettu matka, koska oli juhlat lauantaina ja matkaseurue isompi ja tapasimme tuttuja mm. ruoan merkeissä pubissa. Mutta ehtiihän tässä elämässä vielä - vaikka eläkkeellä viimeistään! :-D

      Poista
  4. Mahtava matkakuvaus, jänskästi poimitut yksityiskohdat sekä teksti- että kuvatasolla! Itse en voi oikeastaan edes sanoa käyneeni Lontoossa, kun olen siellä vain pari kertaa yöpynyt läpikulkumatkalla Skotlantiin ja Irlantiin enkä nuoruuden hölmöyttäni tajunnut, että tässähän tää Lontoo nyt olis tarjottimella. Metromatkustaminen sujui kuitenkin hyvin, koska saatoin matkustaa pygminä pygmien metrossa. ;) (Tai ei se tarkemmin muistellen sittenkään niin hyvin sujunut, koska en päässyt metrosta ulos ilman vartijan apua.) Mutta ah, 80-luku ja Sky Channel: samaistun 100 %! Nik Kershaw’n (se on muuten Nik eikä Nick!) kasetit kuunneltiin puhki, sen jälkeen Howard Jonesin LP-levyt. Muistan vieläkin, miten kaihoisalta niiden parissa tuntui, siltä niin kuin elämä olisi ollut jossain muualla odottamassa, siellä mageessa Lontoossa , joka oli niiiin kaukana oikeassa maailmassa, vettyneiden lapasten tuolla puolen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. Kiitos sanoistasi! Ja aivan Tintti - sehän on todellakin Nik ilman ceetä! Katsos kun aika turmelee muistin. Mutta toisaalta: mä olinkin aina enemmän Howardin tyttö! :-)
      Ai vartija ja metromatkustaminen - no tulipa koetuksi tuokin! Tai en mä mutta se mies, joka tunki ison matkalaukun kanssa pienestä portista ja jäi jumiin. Turistit prkl! ;-)

      Poista
  5. Oi, tuli aivan ikävä Lontooseen tuon tekstin ja kuvien äärellä! Mulla oli viime viikko samanlaista metrokartan tutkailua Berliinissä, mutta hyvin tämäkin pikkukaupugin kasvatti selvisi :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Aina joku kesken siirtyy Instaan

Aila Meriluoto ja Kimeä metsä #tanssivakarhu25