YLEn 101 kirjaa -projekti: vuosi 1969 ja Jarkko Laine

Jarkko Laine: Niin kulki Kolumbus
Otava, 1969
Ostettu divarista

    Yhtenäisyys on voimaa. Vallankumouksessa. Minä istun tämän maailman kahviloissa ja katselen, miten lokakuiden äänettömät raggarit mukiloivat Leninin katuun. Yhtenäisyys on voimaa. Minä seison tämän maailman kusiputkissa ja kuuntelen, miten lokakuiden mustat paloautot kiitävät halki öisen kaupungin.
    Kuka on kaikkialla? ja kuka ei missään?

Kun villi 60-luku kääntyi kohti loppuaan, purjehti tuon ajan hipsterien aate, beat-sukupolven lohduton ääni Amerikasta viimein piskuiseen Suomeenkin. Turkulaisen underground-runoilija Jarkko Laineen väitetään olleen kyseisen kulttuurimuodon airut. Beat-kirjallisuuden jenkki-isien rooleissa patsastelevat sellaiset suurnimet kuten Jack Kerouac, Allen Ginsberg ja William ”The Naked Lunch” S. Burroughs.

Beat-sukupolvi vaikutti 50–60-luvuilla etenkin New Yorkissa ja San Franciscossa. Suuntauksen boheemit edustajat olivat oman määritelmänsä mukaan vanhempiensa sukupolven kelkasta pudonneita. Heille huumeet ja kaikenlainen juopuminen oli taiteen tekemisen ehto ja lähde. Näihin saappaisiin astui siis aikanaan kotomaan Jarkko Laine, jonka laaja tuotanto koostuu runouden ja proosan lisäksi myös laululyriikoista mm. Rauli Badding Somerjoelle.

Olen bloggaajana mukana YLEn 101 kirjaa -projektissa, joka tarkastelee Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhtä, tuolle ajalle tyypillistä kirjaa. Kirjat valitsivat viime vuoden puolella kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak. Yli 80 kirjabloggaria lähti yhteistyöhön mukaan: jokaiselle bloggaajalle arvottiin arvioitavaksi oma kirja (tai kaksi). Minulle osui vuosi 1969 ja Jarkko Laineen romaani Niin kulki Kolumbus.

Minä synnyin vuotta myöhemmin – mitään tietämättä tuon tyhjyyteen sykkivän taiteensuunnan pulssista. Beat oli luonnollisesti kaukana minun ja vanhempieni vaasalaisesta arjesta. Äitiäni vain kahdeksan vuotta nuoremmalla Laineella asiat olivat kuitenkin toisin. Hän oli vasta 22-vuotias, kun Niin kulki Kolumbus ilmestyi, romaani nuorison viihtymättömyydestä. Lukikohan äitini kirjan? Hänen hyllystään löytyi mm. Joenpeltoa ja Henri Charrièren Vanki nimeltä Papillon, saman vuoden kulttiromaani tuokin. Mutta ehkä äitini oli liian äiti, perheellinen, tunteakseen Jarkko Laineen omakseen.

Niin kulki Kolumbus on laahaavien päivien kertomus Henrikistä, joka seurustelee Sarin kanssa ja kuluttaa päivänsä katkuisia kipinähuudahduksia ilmaan viskoen, vittuillen ja kahviloissa vetelehtien. Henrikki riitaantuu herkästi kaikkien kanssa, koska ei juuri suutaan pese. Hän ei ole joka mamman unelmavävy, mutta eipä tässä kirjassa mammoja olekaan, vain nuoria ihmisiä vailla suuntaa ja suunnitelmaa. On Esa ja Kimmo, Henrikin parhaat kaverit, ja entinen heila, jo toisen morsian Anna, jonka perää Henrikki kirjaimellisesti vielä halajaa. Nuorten elämässä nukahdetaan, naidaan, herätään, juodaan kahvia baareissa ja kotona, soitetaan puhelinkioskeista taskut 20 pennisiä täynnä, rundataan autolla päämäärättömästi, käydään kaverilla kylässä ja kävellään ja kävellään ja kävellään.

Olutta ja punkkua menee, mutta kahvia sitäkin enemmän. Huumeista ei juurikaan ole puhetta; parit pössyt vedetään kirjan jossakin nurkassa. Jos kotimainen beat on tätä, on maku yllättävän kesy; Burroughsin sairaalloiset hallusinaatiot ovat muodonmuuttuneet Laineen runolliseksi mutta toisinaan myös raa’aksi kieleksi.

Laineen nuoret

Leikittekö tekin lapsena sitä, että joku poimi porukan puheensorinasta lauseita sieltä täältä ja kirjoitti ne ylös yhdeksi pötköksi? Sitten ylös kirjattu luettiin muille ääneen, ja syntyneen tarinan epäyhtenäinen hölynpöly nauratti. Leikki tuli mieleen, kun Lainetta tavailin.

    Mieletöntä. En saa antaa periksi kenkien tahdolle. Aivoja, poika, nyt pitää käyttää aivoja. Sari tulee huomenna kaupunkiin. Kesäloma loppu. Katsotaan avaimenreijistä. Tämä saatanan katu ei edes lopu. Pitäisi mennä kotiin. Ei ole kysymys rohkeudesta, ei rakkaudesta. Kun vain tietäisi, mitä tekisi. Kun vain. (s. 12–13)  

Tekstin fragmenttisuus jäljittelee tajunnanvirtaa. Se poimii Henrikin ajatuksia kuin puolukoita varvuista. Johdonmukaisuutta ei ajatuksissa tarvita; ajatukset ovat vapaita kaikesta systeemistä ja asettelusta. Teksti ajelehtii kuten Henrikkikin. Ohi huiluvasta langanpätkästä on välillä vaikea saada kiinni; missä kulkee Laineen-pojan miete? Mitä hän nyt taas niin kovasti huutaa?

Nuorisokulttuuri radikalisoitu 60-luvulla, kun nuorten arki täyttyi viimein omista asioista: rock’n’rollista, cokiksesta, nahkatakeista ja opiskelijoiden järjestäytymisestä. Oltiin kallellaan vasemmalle, ja kaupungistuminen oli yleisen kehityksen suunta. Tässä valossa Niin kulki Kolumbus on silkkaa ajankuvaa. Henkilöhahmojen äänet ovat kuin Käpy selän alla -elokuvan dialogista, ja maisemat piirtyvät lukijan verkkokalvolle jostain kumman syystä mustavalkoisina.

Lieneekö aika syönyt tekstiä? 2000-luvulla ovat nuorten ongelmat toisenlaiset. Enää ei pudota kelkasta vaan hukataan somesporan kyydissä mahdollisuudet inhimilliseen kohtaamiseen. Televisio ei enää hyökkää huoneen nurkasta, ja kaupungin syke on muuttunut niin, että Henrikki putoaisi asvalttiin jos kokisi ja näkisi. Lohduttomuudella on täysin toiset kasvot, ja 60-luvun nuorten huolet muuttuvat hetkessä söpön viattomaksi politikoinniksi. Maailma on muuttunut niin monimutkaiseksi, että tukehtuisitte kahviinne, vapautta kaipaavat Henrikki, Kimmo ja Esa!

– Mitä helvettiä sinä sitten toivot elämältä?
– Luokkasysteemi poissa, yhteisomistus, asumisen järjellisen yhteiskuntasuunnittelun mukaista, tuottajan ja kuluttajan yhdessä pyörittämä talouselämä, mielenvapaus eikä mitään organisoitua esivaltaa. Kelpaako herralle?
– Kauniita sanoja. Ihastuttava utopia.
– Sinun mielestäsi on siis liikaa vaadittu, jos tahtoo vapaasti hengittää? (s. 65)

Jarkko Laine on minulle parhaimmillaan, kun hän päästää runoratsunsa vapaaksi. Hänen turhautunut, poliittinen kynänsä ei enää pure, mutta joissain virkkeissä on vielä tuoreuden klangi: Minä tulen sinun luoksesi kuin auto pitkin bulevardia; kuin hiljainen kulkija liikkeitten markiisien alla; […] minä pidän sinusta kiinni kuin nastarenkaat maantiestä. / Huone oli kuin liian pieneksi käynyt takki, kaupunki solmio kaupanpäälliseksi. / Aurinko ei jaksanut olla kuin keltainen tahra taivaalla.

Laine ei naurattanut bloggaajaa ihan näin. Mutta kuvaaja nauratti.

Niin kulki Kolumbus on paikoin liian hätäinen ja kiirehtivä, aggressiivisesti paloihin pilkottua puhetta, jota en olisi aina jaksanut seurata. Sillä on hetkensä; me emme niitä kuitenkaan aina jaa. Jos tämä lyhyt tuttavuus kotimaisen beat-kulttuurin kanssa ei rakkaudeksi roihahtanutkaan, kiinnostuin rapakontakaisesta kulttuurista kuitenkin niin, että hankin käsiini John Krokidasin ohjaaman Kill Your Darlings -elokuvan (2013), jossa alussa mainitut kolme suurta beat-runoilijaa kohtaa tragedian merkeissä.

Eikö hyvän kirjallisuuden lopullinen tehtävä olekin juuri tämä? Innostaa hakemaan tietoa, harhauttaa lukijansa etsimään lisää ja löytämään jotakin uutta?

****************************************************************

Lisää YLEn Kirjojen Suomesta täällä: https://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi

101 kirjan listan löydät tästä: https://yle.fi/aihe/kirjojen-suomi/101-kirjaa