Keski-ikäisen miehen elämänkolmio

Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin
Atena, 2017
243 sivua
Omasta kirjahyllystä


Keski-ikä on kamalaa. Älkää ikinä tulko keski-ikäisiksi, vaikka vanhenisittekin. Keski-ikä on vähän kuin kirosana, synonyymi kaikelle tylsälle, menetetylle, harmaalle ja juhlien loppumiselle. Se on kuin niiden parhaiden bileiden viimeinen tunti, kun suurin osa vieraista on jo lähtenyt ja pöydillä on enää popcornin muruja ja tyhjiä viinipulloja. Istut vielä pöydässäsi etkä tiedä minne lähteä ja ennen kaikkea: kenen kanssa.

Keski-ikäinen poikamies on tietysti vielä kamalampi ajatus, kuin pelkkä keski-ikä. Jotakin on mennyt pahasti pieleen; mies ei ole päässyt juhlista kotiin kenenkään kanssa – koskaan.

Mutta kuulkaa, Jussi Huhtalalla on teille hyviä uutisia. Niin ikävältä kuin äskeinen uhkakuva kuulostaakin, siitä voi sentään kirjoittaa vetävän ja – todellisuuttakin peilatessaan – hauskan romaanin. Huhtala, itse keski-iän kuninkuusluokassa (s. 1966), kirjoitti esikoiskirjaansa Ukkosenjohdatin nelikymppisen Eero Perälän tarinan.

Eero on naimaton, juuri parisuhteensa päättänyt it-alan nörtti (sekin vielä!), jonka elämä koostuu hyvistä elokuvista, yhdestä läheisestä lapsuudenystävästä, ex-tyttöystävän merkityksettömistä puheluista, työpaikan ikävistä kollegoista ja niin, nuoruusmuistoista. Niitä ovat luokkatoveri Raiden kohtalo ja 9 vuotta vanhemman Simo-veljen maailmankatsomuksen alla kasvaminen. Sitten Eeron arkikaavio murtuu, kun hän tapaa kirjastonhoitaja Annin ja kokee ensimmäistä kertaa sielunkumppanuutta tuntematonta ihmistä kohtaan.

Episodi-lehden toimituspäällikkö Jussi Huhtala nostaa Ukkosenjohdattimellaan tavallisen ihmisen parrasvaloihin ja valaisee sympaattisella valollaan pienissä kuvioissa liikkuvan miehen sielunelämää. Riemullista kyllä, Huhtala on armollinen päähenkilölleen eikä muovaa Eerosta reppanaa tai säälittävää kelkasta putoajaa. Eero Perälä on matemaattisesti lahjakas, oman arvonsa tunteva ihminen, joka nousee tavallisen miehen tavalliseksi kuvaksi. Elämä on välillä yksinäistä ja ankeaa, mitä sitä glorifioimaan. Eero on eräänlainen ukkosenjohdatin lähimmäisilleen: kun ympärillä riehuvat muiden elämän myrskyt, seisoo Eero paikoillaan ja eliminoi pahimmat iskut.

Eeron arki täyttyy harhakuvitelmista, kun hän epäilee sairastavansa jotakin vakavaa tautia, joka pahimmillaan johtaa kuolemaan. Luulotautinen Eero hakee itseltään itselleen huomiota, mikä tekee hahmosta entistäkin hellyttävämmän. Lukija tunnistaa kuitenkin keski-iän tuomat tupaantuliaiset: liikkumattomuus ja päätetyö alkavat väsyttämään, keho ei ole enää kuin parikymppisellä. Kuolemaksi sitä ei voi kutsua, vielä, vaikka  Eero tietää paremmin:

Seuraavana yönä näin unta, että heräsin ovelta kuuluvaan koputukseen. Kävelin unisena avaamaan. Ovella seisoi Kuolema.
  ”Olen tullut hakemaan sinua”, Kuolema sanoin.
    Miehellä ei ollut viikatetta tai kaapua, mutta tiesin kuka hän oli. Hän oli pukeutunut tummanharmaaseen pukuun ja näytti virkamieheltä.
    ”Tämän täytyy olla erehdys”, sanoin. ”Olen menossa huomenna naimisiin.”
    Unessa minulla oli morsian, vanha luokkatoverini Kristiina, jonka vieressä istuin ensimmäisellä luokalla.
(s. 68)

Mutta rakkaus voi pelastaa kuolemaltakin. Koskaan ei ole liian myöhäistä olla ihminen ja tuntea, kertoo Huhtala. Kun Eero tapaa Annin, muuttuu moni pieni asia Eero elämässä suureksi. Ikävästä työstä tulee vastenmielistä, sillä rakastuneen valo valaisee sinnekin, minne ei omassa elämässään ole halunnut katsoa. Huhtala seuraa kuitenkin tässä rakkaustarinassa sellaista polkua, mikä ei amerikkalaiseen tv-sarjaan kelpaisi mutta sopii suomalaiseen sielunmaisemaan hyvin. Enempää en tarinasta kerro. Lukekaa itse.

Jos Ukkosenjohdatin on tarina kohtaamisista ja rakkaudesta, on se tarina siis elämästä noin yleensä. Pääsääntöisesti kun elämässä on kyse kolmiosta, jonka kulmat ovat rakkaus, muut ihmiset ja kuolema. Kaikki muu on toisarvoista.

Aina junassa istuessani mietin niiden ihmisten kohtaloa, jotka näkyivät ikkunasta. Keski-ikäinen tuulipukuinen mies, joka ajaa mopolla. Pikkupojat, jotka pyöräilevät. Mummo, joka kantaa kauppakassia. Millaisia noiden ihmisten elämät mahtavat olla? Mitä heidän päivänsä piti sisällään? Ja miksi ajattelin näin aina junassa? Miksei sellaista tullut mieleen muualla nähdessäni tuntemattomia ihmisiä? (s. 100)

En tiedä, Eero, mutta tämän pyyhkäisevän kohtaamisen tuntemattomien kanssa olen kokenut minäkin. Ja ajatellut samoin. Ehkä se on universaali ajatus, nähdä ohikulkijat ja ymmärtää, että heilläkin on taakkansa ja onnensa, yhtä henkilökohtaiset kuin sinun ja minun. Ja ne kaikki, painolastit ja kevyet ilon kuormat, tekevät meistä meidät. Olemme Eero oleellisimman äärellä. Me olemme Eero kaikki kuin nuo sinun ja Jussin kirjan kansi (Elina Warsta!): liuta rivissä seisovia ihmisiä kuin koululaisia luokkakuvassa.

Ukkosenjohdatin on hyvin ja vahvasti kirjoitettu romaani miehestä, joka potee keski-ikää mutta ymmärtää rajansa. Jos me jokainen emme ehdikään tässä elämässä tavoitella menestystä ja mainetta, riittääkö meille pieni elämä ja mitä sillä loppujen lopuksi teemme? Jos emme mitään, korkeintaan otamme lähtöpassit tympivästä työstä, onko se miehen riittävä mitta? Huhtala sivuaa esikoisellaan samaa olemista kuin Jarmo Ihalainen Mitä miehen pitää -romaanillaan viime vuodelta. Ukkosenjohdattimessa on lämpöä ja inhimillisyyttä kerrakseen, ja se on varsin kelpo romaani aloittaa kirjailijan ura. Koskaan ei ole liian myöhäistä.

***
Kuvittaja Elina Warstan jälleen niin lumoavan taidokas kansi sisältää mukavan tehtävän lukemisen ohella: Etsi kannen henkilöt ja eläimet romaanista. He kaikki ovat siellä.

***
Huhtala kertoo itse esikoisensa muovautumisesta mielenkiintoisesti ja valaisee yhden kirjoittajan ja yhden kirjan syntymisen taustaa blogissaan. Keski-ikäinen mies ei kirjoittanutkaan romaania keski-ikäisenä, vaan tarinalla on pitkät juuret ja prosessi on yhden elämän – ja monen hylkykirjeen – mittainen.

Kommentit

  1. Mua tökki Huhtalan liian arkisen tuntuinen kieli, mutta jäin lukemaan kun löysin nörtti Eero Perälästä itseäni, hah - ainakin jonkin verran. Huhtala saa tavallisen miehen tarinasta paljon irti. Kielen arkisuudesta huolimatta Eeron ja Annin suhteen kehittyminen piirtyy ja jää jotenkin tosi herkkänä, mutta vahvana mieleen. Eeron ajatauskulkuihin ja touhuihin on helppo samastua, ainakin mun.
    Mutta mutta, henkilöhahmoja olisi voinut syventää. Sekä Annista että Raidesta olisi saanut paljon enemmän irti, vaikka Raiden tarina tuleekin ihan lopussa hienosti esille.

    Olen muuten täysin eri mieltä sun kanssa keski-iästä. Juhlat eivät lopu. Nyt alkavat aivan uudet "bileet" ja voi huomata että ne nuoruuden bileet olivat kuin ylikäynyttä simaa, kun nyt on tarjolla just sopivasti kypsynyttä cavaa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Alun kommentointi keski-iästä, johon siis itsekin herttinen kuulun, oli ironinen, ihan vain ironinen. :-D

      Mä jotenkin myös tykkäsin arkisuudesta. Olen lukenut ehkä viime aikoina paljon kovin taidokasta ja yksityiskohdilla surffaavaa kieltä, joten tämä tuntui puhdistavalta tekstiltä. Ei aina tartte hienostella, hyväkin on hyvää. ;-) Ja musta juuri se Eeron tavallisuus oli sympaattista, leffafriikkiys ja kaikki.

      Poista
    2. Vai ironinen. En usko. Jäit kiinni. :-D

      Arkisuus toimi sitä paremmin, mitä pitemmelle tarina eteni ja siksi olisin kaivannut lisää sivuja, koska konstailematon kieli rakensi kumminkin vahvan ja herkästi väreilevän tarinan. Tarinan ja kielen välille kasvoi kiehtova jännite. Vaikka mikäs mä olen puhumaan. Olisin ikionnellinen jos itse saisin tuollaisen romaanin kasaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Miksi Oneiron on ongelmallinen proosateos – vai onko?

Aina joku kesken siirtyy Instaan

Aila Meriluoto ja Kimeä metsä #tanssivakarhu25