Keski-ikäisen miehen elämänkolmio
Jussi Huhtala: Ukkosenjohdatin
Atena, 2017
243 sivua
Omasta kirjahyllystä
243 sivua
Omasta kirjahyllystä
Keski-ikä on kamalaa. Älkää ikinä tulko keski-ikäisiksi,
vaikka vanhenisittekin. Keski-ikä on vähän kuin kirosana, synonyymi kaikelle
tylsälle, menetetylle, harmaalle ja juhlien loppumiselle. Se on kuin niiden
parhaiden bileiden viimeinen tunti, kun suurin osa vieraista on jo lähtenyt ja
pöydillä on enää popcornin muruja ja tyhjiä viinipulloja. Istut vielä
pöydässäsi etkä tiedä minne lähteä ja ennen kaikkea: kenen kanssa.
Keski-ikäinen poikamies on tietysti vielä kamalampi ajatus,
kuin pelkkä keski-ikä. Jotakin on mennyt pahasti pieleen; mies ei ole päässyt
juhlista kotiin kenenkään kanssa – koskaan.
Mutta kuulkaa, Jussi
Huhtalalla on teille hyviä uutisia. Niin ikävältä kuin äskeinen uhkakuva
kuulostaakin, siitä voi sentään kirjoittaa vetävän ja – todellisuuttakin
peilatessaan – hauskan romaanin. Huhtala, itse keski-iän kuninkuusluokassa (s.
1966), kirjoitti esikoiskirjaansa Ukkosenjohdatin
nelikymppisen Eero Perälän tarinan.
Eero on naimaton, juuri parisuhteensa päättänyt it-alan
nörtti (sekin vielä!), jonka elämä koostuu hyvistä elokuvista, yhdestä
läheisestä lapsuudenystävästä, ex-tyttöystävän merkityksettömistä puheluista, työpaikan
ikävistä kollegoista ja niin, nuoruusmuistoista. Niitä ovat luokkatoveri Raiden
kohtalo ja 9 vuotta vanhemman Simo-veljen maailmankatsomuksen alla kasvaminen. Sitten
Eeron arkikaavio murtuu, kun hän tapaa kirjastonhoitaja Annin ja kokee
ensimmäistä kertaa sielunkumppanuutta tuntematonta ihmistä kohtaan.
Episodi-lehden
toimituspäällikkö Jussi Huhtala nostaa Ukkosenjohdattimellaan
tavallisen ihmisen parrasvaloihin ja valaisee sympaattisella valollaan pienissä
kuvioissa liikkuvan miehen sielunelämää. Riemullista kyllä, Huhtala on
armollinen päähenkilölleen eikä muovaa Eerosta reppanaa tai säälittävää kelkasta
putoajaa. Eero Perälä on matemaattisesti lahjakas, oman arvonsa tunteva
ihminen, joka nousee tavallisen miehen tavalliseksi kuvaksi. Elämä on välillä
yksinäistä ja ankeaa, mitä sitä glorifioimaan. Eero
on eräänlainen ukkosenjohdatin lähimmäisilleen: kun ympärillä riehuvat muiden elämän
myrskyt, seisoo Eero paikoillaan ja eliminoi pahimmat iskut.
Eeron arki täyttyy
harhakuvitelmista, kun hän epäilee sairastavansa jotakin vakavaa tautia, joka pahimmillaan
johtaa kuolemaan. Luulotautinen Eero hakee itseltään itselleen huomiota, mikä
tekee hahmosta entistäkin hellyttävämmän. Lukija tunnistaa kuitenkin keski-iän tuomat
tupaantuliaiset: liikkumattomuus ja päätetyö alkavat väsyttämään, keho ei ole
enää kuin parikymppisellä. Kuolemaksi sitä ei voi kutsua, vielä, vaikka Eero tietää paremmin:
Seuraavana yönä näin unta, että heräsin ovelta kuuluvaan
koputukseen. Kävelin unisena avaamaan. Ovella seisoi Kuolema.
”Olen tullut hakemaan sinua”, Kuolema sanoin.
Miehellä ei ollut viikatetta tai kaapua, mutta tiesin kuka hän oli. Hän oli pukeutunut tummanharmaaseen pukuun ja näytti virkamieheltä.
”Tämän täytyy olla erehdys”, sanoin. ”Olen menossa huomenna naimisiin.”
Unessa minulla oli morsian, vanha luokkatoverini Kristiina, jonka vieressä istuin ensimmäisellä luokalla. (s. 68)
”Olen tullut hakemaan sinua”, Kuolema sanoin.
Miehellä ei ollut viikatetta tai kaapua, mutta tiesin kuka hän oli. Hän oli pukeutunut tummanharmaaseen pukuun ja näytti virkamieheltä.
”Tämän täytyy olla erehdys”, sanoin. ”Olen menossa huomenna naimisiin.”
Unessa minulla oli morsian, vanha luokkatoverini Kristiina, jonka vieressä istuin ensimmäisellä luokalla. (s. 68)
Mutta rakkaus voi pelastaa kuolemaltakin. Koskaan ei ole
liian myöhäistä olla ihminen ja tuntea, kertoo Huhtala. Kun Eero tapaa Annin,
muuttuu moni pieni asia Eero elämässä suureksi. Ikävästä työstä tulee
vastenmielistä, sillä rakastuneen valo valaisee sinnekin, minne ei omassa
elämässään ole halunnut katsoa. Huhtala seuraa kuitenkin tässä rakkaustarinassa sellaista polkua, mikä
ei amerikkalaiseen tv-sarjaan kelpaisi mutta sopii suomalaiseen sielunmaisemaan
hyvin. Enempää en tarinasta kerro. Lukekaa itse.
Jos Ukkosenjohdatin
on tarina kohtaamisista ja rakkaudesta, on se tarina siis elämästä noin
yleensä. Pääsääntöisesti kun elämässä on kyse kolmiosta, jonka kulmat ovat
rakkaus, muut ihmiset ja kuolema. Kaikki muu on toisarvoista.
Aina junassa istuessani mietin niiden ihmisten kohtaloa,
jotka näkyivät ikkunasta. Keski-ikäinen tuulipukuinen mies, joka ajaa mopolla.
Pikkupojat, jotka pyöräilevät. Mummo, joka kantaa kauppakassia. Millaisia
noiden ihmisten elämät mahtavat olla? Mitä heidän päivänsä piti sisällään? Ja
miksi ajattelin näin aina junassa? Miksei sellaista tullut mieleen muualla
nähdessäni tuntemattomia ihmisiä? (s. 100)
En tiedä, Eero, mutta tämän pyyhkäisevän kohtaamisen
tuntemattomien kanssa olen kokenut minäkin. Ja ajatellut samoin. Ehkä se on
universaali ajatus, nähdä ohikulkijat ja ymmärtää, että heilläkin on taakkansa
ja onnensa, yhtä henkilökohtaiset kuin sinun ja minun. Ja ne kaikki,
painolastit ja kevyet ilon kuormat, tekevät meistä meidät. Olemme Eero
oleellisimman äärellä. Me olemme Eero kaikki kuin nuo sinun ja Jussin kirjan
kansi (Elina Warsta!): liuta rivissä
seisovia ihmisiä kuin koululaisia luokkakuvassa.
Ukkosenjohdatin on
hyvin ja vahvasti kirjoitettu romaani miehestä, joka potee keski-ikää mutta
ymmärtää rajansa. Jos me jokainen emme ehdikään tässä elämässä tavoitella
menestystä ja mainetta, riittääkö meille pieni elämä ja mitä sillä loppujen
lopuksi teemme? Jos emme mitään, korkeintaan otamme lähtöpassit tympivästä
työstä, onko se miehen riittävä mitta? Huhtala sivuaa esikoisellaan samaa olemista
kuin Jarmo Ihalainen Mitä miehen pitää -romaanillaan viime
vuodelta. Ukkosenjohdattimessa on
lämpöä ja inhimillisyyttä kerrakseen, ja se on varsin kelpo romaani aloittaa
kirjailijan ura. Koskaan ei ole liian myöhäistä.
***
Kuvittaja Elina Warstan jälleen niin lumoavan taidokas kansi
sisältää mukavan tehtävän lukemisen ohella: Etsi kannen henkilöt ja eläimet romaanista.
He kaikki ovat siellä.
***
Huhtala kertoo itse esikoisensa muovautumisesta
mielenkiintoisesti ja valaisee yhden kirjoittajan ja yhden kirjan syntymisen taustaa
blogissaan. Keski-ikäinen mies ei kirjoittanutkaan romaania keski-ikäisenä, vaan tarinalla
on pitkät juuret ja prosessi on yhden elämän – ja monen hylkykirjeen – mittainen.
Mua tökki Huhtalan liian arkisen tuntuinen kieli, mutta jäin lukemaan kun löysin nörtti Eero Perälästä itseäni, hah - ainakin jonkin verran. Huhtala saa tavallisen miehen tarinasta paljon irti. Kielen arkisuudesta huolimatta Eeron ja Annin suhteen kehittyminen piirtyy ja jää jotenkin tosi herkkänä, mutta vahvana mieleen. Eeron ajatauskulkuihin ja touhuihin on helppo samastua, ainakin mun.
VastaaPoistaMutta mutta, henkilöhahmoja olisi voinut syventää. Sekä Annista että Raidesta olisi saanut paljon enemmän irti, vaikka Raiden tarina tuleekin ihan lopussa hienosti esille.
Olen muuten täysin eri mieltä sun kanssa keski-iästä. Juhlat eivät lopu. Nyt alkavat aivan uudet "bileet" ja voi huomata että ne nuoruuden bileet olivat kuin ylikäynyttä simaa, kun nyt on tarjolla just sopivasti kypsynyttä cavaa. :)
Alun kommentointi keski-iästä, johon siis itsekin herttinen kuulun, oli ironinen, ihan vain ironinen. :-D
PoistaMä jotenkin myös tykkäsin arkisuudesta. Olen lukenut ehkä viime aikoina paljon kovin taidokasta ja yksityiskohdilla surffaavaa kieltä, joten tämä tuntui puhdistavalta tekstiltä. Ei aina tartte hienostella, hyväkin on hyvää. ;-) Ja musta juuri se Eeron tavallisuus oli sympaattista, leffafriikkiys ja kaikki.
Vai ironinen. En usko. Jäit kiinni. :-D
PoistaArkisuus toimi sitä paremmin, mitä pitemmelle tarina eteni ja siksi olisin kaivannut lisää sivuja, koska konstailematon kieli rakensi kumminkin vahvan ja herkästi väreilevän tarinan. Tarinan ja kielen välille kasvoi kiehtova jännite. Vaikka mikäs mä olen puhumaan. Olisin ikionnellinen jos itse saisin tuollaisen romaanin kasaan.