perjantai 30. joulukuuta 2016

Pelkääjän paikalla istutaan yksin

Laura Lehtola: Pelkääjän paikalla
Otava, 2015
238 sivua
Omasta kirjahyllystä

Millainen on hyvä romaani? Minusta yksinkertainen vastaus tähän hankalaan kysymykseen olisi tämä: Sellainen joka kulkee ärsyttämättä ja hankaamatta, päästää sisään ja saa uskomaan ihan kaiken sisältään.

Laura Lehtolan viimevuotinen esikoinen, Helsingin Sanomien kirjapalkintoehdokkaanakin ollut Pelkääjän paikalla on juuri tällainen. Jos kirjan lukee ikävässä flunssassa varsin väsyneenä eikä silti malta laskea kädestään, voi minun puolestani sanoa, että kirjailijan intentio on täyttynyt. Kirja on onnistunut siinä ikivaikeassa tehtävässä, että se kuljettaa lukijan mukanaan muualle. Onnittelut, Laura!

Lehtolan esikoinen on tarttunut surulliseen aiheeseen legendaarisen Love Storyn hengessä: keskiössä ovat syöpään kuoleva nuori nainen ja rakastunut nuori pari. Mutta unohtakaa O’Neal ja harmaan romanttinen Central Park – tämä rakkaustarina maistuu aidolle Suomi-sairaskertomukselle. Aviomiehen Aapon näkökulmasta kirjoitettu kaihoisan kaunis romaani kertoo yksinkertaisesti siitä, millaista on menettää rakas ja jäädä selviämään pienen lapsen kanssa, koska on pakko. Lehtolan teksti pureutuu turhia kaihtamatta parisuhteen epäreiluun ja oireilevaan kipupisteeseen, johon lohtua ei ole. Kun toinen tekee urheasti kuolemaa, yrittää toinen jatkaa rinnalla elämäänsä. Reilua ei siinä ole mikään, mutta kummallakaan osapuolella ei ole vaihtoehtoja.

Miehen näkökulma toimii hämmästyttävän hyvin; se onkin ihmisen, ei sukupuolen näkökulma. Olen toisinaan hieman epäillyt, osaako mies todella kirjoittaa naiseudesta ja toisinpäin, mutta Lehtola pyyhkii tekstillään huoleni pois. Tämä tunne on universaali eikä liity genitaaleihin:

Sinä olet kuollut kaksi päivää sitten. Minä en saa rauhaa siltä ajatukselta, että sinut on pakko polttaa tai laittaa kokonaisena hautaan.
    Sairaat vaihtoehdot.
    Kuolemassasi olisi minulle ihan tarpeeksi. En haluaisi joutua vielä tähänkin. Mistä helvetistä minä tiedän, mitä sinulle pitäisi tehdä
.
(s. 75)

Ero parisuhteessa rikkoo aina sisintä. On vaikea aloittaa alusta uuden ihmisen kanssa, koska muistoja ei voi mitätöidä, elettyä ei unohtaa. Millä tavalla ihminen rakentaa uutta suhdetta, kun puoliso on kuollut? Mikä on se mahdollinen tie, jossa elämäänsä jatkava ei tuntisi syyllisyyttä tai vertaisi turhaan uutta rakkautta vanhaan?

Kun kaikki on jäänyt edellisen puolison kanssa kesken, miten Aapo lunastaa oikeuden rakastua uudestaan tai ylipäätään tuntea jotakin muuta kuin surua? Sen kuvaamisessa Lehtola onnistuu kylmän realistisesti, tunteilematta tai liikoja paisuttelematta. Syyttömälle syyllisyys on hankala matkakumppani, eikä Aapon tarpominen ole jouhevaa etenemistä. Kun hän tapaa mielenkiintoisen Veeran, on kuollut Anna aina läsnä: Sinäkin olet vaihteeksi haudassasi. Asettuneena jotenkin. Otan Veeraa kädestä. Se on sinunkin kätesi. (s. 235)

Takaumat ja myöhemmin Veeran näkökulma katkaisevat Aapon kerrontaa rytmikkäästi ja toiminnallisesti. Läheisen kuolema on prosessina aina täynnä takaumia, muistoja, ja niiden avulla tämänkin romaanin kerronta polkee. Takaumat ovat yhtäältä näyte Annan sairauden etenemisestä ja toisaalta myös näyte siitä, miten Aapo alkaa elää pelkoaan tulevasta menetyksestä. Hän tietää lopun tulevan, mutta surra ei voi etukäteen, ei rakkaan Annan edessä. Mieluummin on keksittävä rinnakkaistodellisuus ja näyteltävä jotakin toista miestä, jottei kipu veisi mukanaan. Aapo kehittää itselleen tekstiviestien kokoisen toisen elämän ja ajautuu näin pakkosuhteeseen täysin vääränlaisen naisen kanssa, kun Anna samalla taistelee syöpänsä kanssa. Pelkääjän paikalla on todella yksinäistä.

Lempeä ja arjenmakuinen huumori pilkistää romaanissa sieltä täältä, enkä itse tiedä parempaa tapaa käsitellä menetystä. Huumorilla on oikeutettu vaikutus, koska ihminen joka ei pysty nauramaan kivulle, ei ole koskaan vapaa kivustaan. Nauru on pelon voittamista.

Lehtolan kieli on huomaamattoman helppoa, väkisin vääntämätöntä, vain kaunista. Se löytää sanat niin syövälle kuin rakkaudelle, aristelematta:

    Lääkärin nimikyltissä lukee Koskinen. Ja parikymmentä senttiä sen nimikyltin yläpuolelta valuu katkeamattomana virtana painavia sanoja, joita ei voi palauttaa mihinkään. Sen suusta juoksee vastaanottohuoneen lattialle sulanutta lyijyä, joka sama kerrallaan täyttää koko tilan.
    Lyijyn pinta nousee, me seisomme siinä polvia myöten
.
[…]
    Me emme ole vielä oppineet, että sellaisia sanoja on olemassa. Että on olemassa lauseita, jotka annostellaan kapseleissa. Mutta että vatsalaukussa kapseli räjähtää. Sieltä sanat sulavat verenkiertoon ja uivat ruumiin jokaiseen kolkkaan. (s. 53)

Ja juuri tällaisista romaaneista minä pidän. Tarina ei hankaa, päähenkilöt ottavat auliisti vastaan, lainaavat viipaleen maailmastaan, ja yhtä huolettomasti jatkavat olemistaan (tai kuolemistaan), kun suljen kirjan kannet. Jäljelle jää hyvä lukutunne – kuin olisi juuri jutellut pöydän ääressä hyvien ystävien kanssa ja hieman haikeana tulee eron hetki. Tahtoisi viipyillä mutta bussi odottaa.

Erinomainen esikoinen, joka ei turhia olemisellaan retostele, koska sen ei tarvitse.

sunnuntai 18. joulukuuta 2016

Vaaleanpunainen ori

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
WSOY, 2016
392 sivua
Pyydetty arvostelukappale

Kirjahyllystäni löytyy parikin Riku Korhosta, mutta kumpaakaan en ole vielä lukenut. Siitä huolimatta minulla on tieto, että Korhonen on loistava sanataitelija, syvällinen ja kiinnostava.

On hän. Luin vuosia sitten Helsingin Sanomista Korhosen kolumnin auringon polttamista miehistä, Turun puliukoista. Tuo pieni, muistaakseni yhden palstan teksti pysäytti minut tunnelatauksellaan täysin. Se oli kaunis ja vilpitön ylistyskirjoitus miehille, joita kukaan ei taatusti muuten juhli. Kirjoitus sai kyyneleet silmiini ja minut lähettämään palautetta HS:lle. Palaute kulkeutui lehden toimesta kirjailijalle asti, ja sain häneltä henkilökohtaisen kiitoksen erään kirjailijalle kuulemma sumean vapun jälkeen. Hämmentävä kokemus lukijalle mutta ilmeisesti myös kirjailijallekin.

Riku Korhonen tietää, miten sanoja käsitellään. Hänellä on kyky muovata arkisesta ylevää. Tehdä vaikkapa idiootista vaimonsieppauksesta korkealentoinen, miehinen rakkaustarina, joka alkaa seesteisenä turkulaisarkena mutta hyppää matkalla taltuttamattoman, raivokkaan oriin selkään ja laukkaa lopulta jyrkänteen reunalle pitelemättömästi pärskien ja kavioillaan ihmisenhenkiä alleen murskaten.

Kun aloitat ratsastusretkesi vaaleanpunaiseen kietoutuneen Emme enää usko pahaan -romaanin kanssa, luulet ehkä pääseväsi kurkistamaan miehiseen rakkauteen. No et kyllä tiedä millaiselle maastovaellukselle joudut. Kypärä päähän ja silmät auki; kansi on vain silmänlumetta.

Keski-ikäinen Eero asuu idyllistä, turkulaista merenrantaomakotitaloa vaimonsa Ainon ja kahden tyttärensä kanssa. Heillä on rakkautta, terveyttä, rahaa ja valoisat näkymät vehreyteen, mutta liittoa vaivaa arkipäiväisyys. Aino kaipaa Eeron läheisyyttä ja enemmän seksiä. Eero katoaa yrittäjätyöhönsä, paintball-aseiden, mönkijän ja verstaansa pariin sitä, ettei osaa olla enää oikealaisesti aviomies. Mutta sitten mies saa idean. Hän pyytää parhaalta ystävältään Larilta apua vaimonryöstön toteuttamiseen, sillä Eero uskoo, että arjen tahmeuteen auttaa parhaiten eksoottis-eroottinen välikohtaus. Aino on nimittäin erään keskustelun yhteydessä antanut ymmärtää, että kaapatuksi tuleminen olisi hänen fantasiansa.   

Lopulta kaikki päättyy katastrofiin ja oriin metsälaukka rajuun satulasta putoamiseen. Auts! huutaa lukija.

Fantasioiden ongelma lienee aina se, että niillä ei ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Siksi niiden siirtäminen todellisuuteen on kuin yritystä siirtyä elämään arkea unimaailmaan. Arjen sietäminen on toisen ihmisen heikkouksien, huonojen puolien ja ärsyttävyyden sietämistä. Siitä ei ole oikotietä onneen. Kun Eero yrittää ratkaista parisuhdeongelmia luomalla jännitteitä ja jännitystä arkeen, yrittämällä edes viikonlopun verran tehdä vaimosta ja miehestä toistensa silmissä jälleen uudet, jää käteen luu niin kuin sen kuuluisan vetäjän.

Eeron ja Ainon tarinan sivulla kulkee Eeron pitkäaikaisen ystävän Larin tarina, juuri jätetyn, yksinäisen ja henkilökohtaisen ongelman kanssa painivan vetäytyjän elämänkuva.  

Korhosen teksti hipoo välillä korkeuksia, jotka tuntuvat olevan kovin irrallaan itse vulgaaristakin tarinasta. Näiltä osin tämä romaani on oodi Turulle ja sen rantojen kauneudelle, Ispoisille ja kesälle. Se on myös paikoin poeettis-sanallinen ilotulitus:

Aino ei ollut käynyt Katariinanlaaksossa ennen, ja vaikkei siellä ollut laaksoa, kesä alkoi heidän ympärillään auringonhehkun yltyessä ja maan rauhoittuessa hengittämään lämpimin hiljaisin vedoin. Tammet kohottivat vastapuhjenneita lehtiä taivasta kohti, niiden alla valo sirottui ja taittui vihreään, ja he kulkivat lehdon läpi ja kääntyivät valkovuokkojen reunustamalle polulle. Se kaarsi kuusenoksien varjoissa jyrkkäseinäisen kallion taa, ja hämärä tuoksui pihkalta, kostealta mullalta, sateilta ja hajoamiselta. Kaatuneita puunrunkoja peitti sammal. Rinteen aurinkopaikoissa kielojen valkeus leijui tummanvihreää vasten ja kevätesikot availivat nuokkuvia keltaisia kukkiaan. Oravat juoksivat polun yli ja tuijottivat heitä napinmustin, kleptomaaninvalppain silmin. (s. 112)

Valitettavasti Emme enää uskon pahaan ei kuitenkaan avautunut minulle kokonaisuutena. Luin sen mutta en päässyt kirjan taikaan sisälle. Tavoitan romaanin hienouden helmasta, mutta sisältö ei kuitenkaan yllä koskettamaan juuri minua. Ensimmäiseen kahteensataan sivuun mahtui muutama kyllästymisen hetki. Minulle jäi arvoitukseksi, miksi kliimaksiin köpöteltiin lähes puolen kirjan verran; vasta itse vaimonryöstö onhan toki kaiken ydin. Siitä tarina vasta lähtee ja tässä toiminnassaan siis rymistelee kaikilla hevosvoimillaan vauhkona – mikä kirjan kunniaksi luettakoon.

Tähän ytimeen oli minulle kuitenkin turhan pitkä matka. Näin romaani jäi valitettavasti kovin etäiseksi, jottei jopa hyvin vieraaksi.

Tiedän silti, että Riku Korhonen osaa kirjoittaa upeita lauseita. 

keskiviikko 14. joulukuuta 2016

Kirjabloggaajien joulukalenteri: 14. luukku



Kirjabloggaajien jo perinteeksi muodostunut joulukalenteri avaa eteesi joka päivä luukullisen jouluisia kirjatunnelmia tai ihan mitä tahansa jouluista. Eilen Lukutoukan kulttuuriblogi julisti rohkeasti 13. päivää, ja huomenna on vuoro ihastella Satun luettuja.


Tänään rapistellaan auki luukkua numero 14, onnennumeroani. Raps! Nyt otetaan käteen paluulippu menneisyyteen ja kerron teille näin: 


Etsin luukkua lapsuuden jouluun
Vihreiden ja ruskeiden värien petiin
Ajatuksiin, vaaleanpunaisiin kuin rosollin kermavaahto
Rusinoiden ja pähkinöiden paratiisiin
Malttamattomiin hetkiin luminuokkuvan puiston kainaloon

Onnellisin olin kun en tiennyt vielä mitään
Ei ollut petoksia joita kavahtaa
Tontuilla punaiset huopatossut jos oikein kuvitteli
Enkelikellon ääni poskella lämmin kuin äidin hymy

Varo höpsö! 
Liekit polttavat liian hitaan sormea
Kultaiset torvet soittavat kattoa kohden ja 
maas’ on hanki ja varpunen jouluaamuna

Kuka poltti luukun 
piilotti avattujen kalentereiden hautausmaahan
minne mieli ei yllä - kuvitusta ei kynästä synny

Voiko lahjaksi toivoa kivuttomuutta
säkillisen pähkinä-rusinasekoitusta
pinkin possun Sokoksen ikkunasta
joulukinkun potkaan hopeisen hapsuhameen
Voiko toivoa monta mantelia puurosta 
viinernugaata ja luumukiisseliä
enemmän kermavaahtoa

Vai milloin toiveista tulee sydämen ongelmajätettä?



Kaihoisaa joulunodotusta kaikille kaipaaville, rikkinäisille, onnellisille & uteliaille!

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Uuden ajan Canth Kansallisteatterissa

Seppo Parkkinen: Minna Canth
Kansallisteatterin suurella näyttämöllä 23.11.2016
Ohjaus: Kaisa Korhonen

Orblinin tulkitsema taistelija Canth

53-vuotiaaksi elänyt 1800-luvun kirjallisuuden ja näyttämötaiteen kulttuurivaikuttaja Minna Canth on kohonnut suomalaisten naiskirjoittajien tuntemattomaksi sotilaaksi: Canth on modernin ajan ikoninen nainen, oman aikakautensa kiistelty teos, jolla oli luonnollisesti myös vihamiehiä. Nyt 2000-luvulla hänen mahtinsa on helppo tunnustaa, sillä hän oli rohkea visionääri, väsymätön taistelija ja aina heikompien puolella.

Canthista on tullut kulttuurihelmi, josta kirjoittaminen on sama kuin koskisi Väinö Linnan alkuperäiseen Tuntemattomaan radikaalilla tavalla niin, että henkilöhahmojen ydin muuttuisi ratkaisevasti. Minna Canth eli kuitenkin aikakautena, josta kirjoittaminen on tänä päivänä monessakin mielessä kiehtovaa.

Pääsin Kansallisteatterin ja Bonnierin kutsumana Bloggariklubin merkeissä katsomaan Canthin ensi-illan keskiviikkona 23.11.2016. Olin enemmän kuin riemuissani kutsusta, sillä olen jo pitkään tahtonut tutustua kirjailijan tuotantoon. Näytelmä oli paras mahdollinen nälän taltuttaja, enkä olisi suonut kenenkään muun kuin kauneudessaan lyömättömän Kansallisteatterin tarttuvan suureen kotimaiseen teemaan.

Kansallisteatteri on aina tuntunut minusta tärkeältä kulttuuritalolta. Rakennus on yksi kauneimmista vanhan ajan monumenteista, joita Helsingistä vielä löytyy. Sen kiviseinät julistavat kaikkea sitä mystiikkaa, mikä teatteriin vähintään ripauksen verran kuuluu. Kansallisteatteri on etenkin Mika Myllyahon johdolla saanut särmää ja kiinnostusta kaltaiseni pikkuteattereiden indie-produktioihin rakastuneen silmissä. Minna Canthia ei kerta kaikkiaan voi kuvitella minnekään muualle kuin tähän kultaiseen teatteriin.

Esityspaikasta ensimmäinen pluspiste näytelmälle. Tai oikeastaan jo toinen, jos ensimmäisen jaan tuosta merkittävään kansallisaiheeseen tarttumisesta.

Ennen kuin näytelmän katsoo, kannattaa hyväksyä Seppo Parkkisen päätös kirjoittaa elämänkertaa hieman uudella tavalla ja Kaisa Korhosen villiin tapaan ohjata tämä muoto. Koska Canth on paljon yhtä kuin kirjoittamansa näytelmät ja tekstit, lähestytään Kuopion sankaritarta hänen näytelmiensä kautta eikä niinkään puhtaan lineaarisesti elämäntapahtumien kautta. Ratkaisu on sinänsä viehättävä, koska episodimainen tapa tuo Minna Canthin monipuolisuutta ja rohkeutta taiteilijana esiin. Mutta rikkonainen ja palasista koostunut tapahtumasta ja huomiosta toiseen vauhdilla heittelehtivä käsikirjoitus maksaa katsojalle rauhattomuuden ja hetkittäisen hukassa olemisen. Alussa on vaikea päästä tarinan tempoilevaan kyytiin. Mutta kun sinne sitten on kavunnut, siellä onneksi jotenkuten pysyy – ainakin väliaikaan asti.

Paljon roikkuu innostavan ja upean Cécile Orblinin käsivarsilla. Hän on päähenkilönä lumoava kuin sähikäinen, mutta onko hän Minna Canth? Mielikuvaa jykevästä ja henkisestikin rotevasta Canthista Orblin ainakin rikkoo. Hänellä on palo ja vimma, säntäämisen lumo ja innostus, mutta minä kuvittelin aina Canthin tallustaneen Kuopion katuja kuin vakava julmalhahmo, hitaasti ja patsasmaisen arvokkaasti. Orblin on ilman muuta oma Canthinsa, ja suon tälle lahjakkaalle näyttelijälle oikeuden valita oma Minnansa. Hehkuvalle Orblinille annan produktion kolmannen pisteen.

Meillä bloggareilla oli ainutlaatuinen mahdollisuus tutustua näytelmän valaistukseen ennen ensi-iltaa valosuunnittelija Kalle Ropposen johdolla. Tapasimme hänet nimittäin teatterin Lavaklubilla, ja täytyy ihan asian vierestä todeta, että siinäpä vasta sympaattinen mies! Kun Ropponen avasi meille valaistuksen mystiikkaa, sitä toki kiinnitti näytelmän valoon ja varjoihin huomiota täysin eri volyymillä.

Valaistus onkin yksi Minna Canthin parhaimmista puolista. Siis neljäs plussa siitä. Ropposen taito paistattaa valotunnekuohuja lavasteiden takaa ja loihtia jopa Ranskan vallankumous näyttämölle pelkällä valon voimalla on ilmiömäinen. Vallankumouksen viestin olin ainakin yhden kohtauksen asetelmassa näkeväni, kun romaanikirjailija Émile Zolan myötä näytelmässä siirryttiin Kuopiosta Pariisiin.

Vive la France!

Valaistuksen lisäksi Pirjo Liiri-Majavan pukusuunnittelu on kaltaiselleni lavastusfriikille juhlaa. Kristiina Haltun esittämä ikoninen kaunotar Ida Aalberg astuu näyttämölle sellaisena naiseuden riikinkukkona: ne mekot, ne valkoiset puserot! Pelkällä puvustuksella silmiemme eteen avataan myös 1800-luvun lopun Pariisi, missä aistilliset röyhelöt pöyhivät helmoja ja siniset liljat hehkuvat silmiin. Kaunista, kaunista, kaunista! Tuota pukuloistoa katsellessa sisällä syttyy naisellisuuden palo, halua pukeutua itsekin puhtaankeltaiseen silkkimekkoon kuten Minna tai uomia nuolevaan valkomustaan draamaan kuten Ida. 

Kaunis Halttu kauniina Aalbergina
Itselleni puvustus lavatekniikan kanssa on aina ollut yhtä merkittävä osa teatteriaistimusta. Haluan imeä ajankuvaa, tunteita ja tunnelmaa, sosiaaliluokkaa, tyyliä ja muodin hohtoa hahmojen vaatetuksesta; haluan että minut viedään vaatteilla johonkin toiseen maailmaan, minne en muuten koskaan yltäisi. Erinomainen keksintö Canthissa on näyttämön sivuverhoihin esille jätetyt vaaterekit niin, että yleisö näkee kuinka vaatteita valitaan. Pukeutuminen vaikkapa surumustaan tapahtuu yleisön edessä. Näin puvustus nostetaan yhdeksi dramaturgian elintärkeistä elementeistä, jonka tarkoitus on näkyä ja alleviivata tekstiä, eikä sitä piiloteta huomaamattomana jonnekin näyttämön takaiseen sivuhuoneeseen.

Puvustuksesta kilahtaa viides plussa Minna Canthille. Muutoin lavastus ei juurikaan uudistanut teatteria vaan tuki näytelmää melko perinteiseen tapaan. Lähes koko kolmen tunnin ajan monirivinen tuoliröykkiö toimi lavastuksen kulminaatiopisteenä. Vanhoista tuoleista kiinnostuneelle katsojalle (minä!) herkkua sekin, ei kuitenkaan teatterillisesti kovin erikoista.

Valitettavasti Canth ei ollut läpi näytöksen yhtä vahvaa kuin sen keskikohta oli. Lopussa näyttämölle vedetään aikalaisen Tšehovin Lokki, vuonna 1895 kaksi vuotta ennen Canthin kuolemaa valmistunut aikoinaan pahasti epäonnistunut näytelmä. Sen tarkoitus peilata Canthin lyhyen elämän loppuvuosia tai taiteilijuutta jää aiheeseen perehtymättömälle hyvin hämäräksi. Kuten Helsingin Sanomien Lauri Meri arviossaan napakasti asian ilmaisee: Canthin loppu karkaa kokonaan tekijöidensä käsistä. Kirjailijan kannalta se muodostaa aikamoisen antikliimaksin.

Suuria yleisöjä haalivaksi kaavailtu Minna Canth on vaikea kokonaisuus klassisen teatterin ystävälle. Elämäntarinan pilkkominen paloiksi, joita välillä runnotaan kuin väkisin toisiinsa kiinni, ei tällä kertaa toiminut produktion eduksi. Harmi. Kokonaisuudessa on paljon onnistumista, lähes täydellisyyttäkin. Mutta mieli avoinna ja kunnianosoituksena suomalaiselle teatterille sekä sen valovoimaiselle oikeustaistelija Canthille suosittelisin tämän esityksen nauttimaan. Ja käynti Kansallisteatterissa on aina visiitin arvoinen.

Minna Canthista ovat kirjoittaneet mm. myös blogit Kulttuuri kukoistaaKirsin Book Club ja Hemulin kirjahylly.

Kuvat: Kansallisteatteri, Stefan Bremer

torstai 24. marraskuuta 2016

Lainattua hampurilaista bluesia

Karin Ingrid Louise Ehrnrooth: Hamburg blues
Gummerus, 2015
522 sivua
Lainattu kirjastosta

Ensilumi on satanut, mutta se tuskin pysyy maassa päivää kauempaa. Se näyttää avuttomalta verrattuna kotimaan lumeen. Maa on lämmin, vaikka on marraskuu. Siellä täällä lumi peittää alppiruusupensaiden lehdet ja nurmikon. Puutarha näyttää laikukkaalta. Ihan kuin valtava friisiläislehmä tekisi siellä kuolemaa. (s. 37) 

Joskus on kerta kaikkiaan sietämätöntä, kun tuntuu, että kirjailija on lainannut sinun maailmastasi. Me kaikki tiedämme, että lukeminen on (pahimmillaan ja parhaimmillaan) ilmainen matka omaan sisimpään, jossa monet meistä poteroisivat mieluiten yksin. Siellä omimmassa pimeydessä on vaikea kohdata joku toinen. Vaikkapa kirjailija. Vaikeaa, koska se on niin hämmentävää. Ja ihanaa.

Kenraalin tytär Turusta, kuvataiteilija ja valokuvaaja Karin Ehrnrooth jätti kotikaupunkinsa 80-luvun alussa parikymppisenä ja lähti takki avoinna Hampuriin. Tasan kymmenen vuotta myöhemmin eräs toinen, samanikäinen pikkukaupungin tyttö jätti hämäläisen kotikaupunkinsa ja lähti 250 km Hampuria alemmas Teutoburg-metsän kupeeseen. Ehrnrooth aloitti pitkän matkansa taiteilijuuteen. Tuo toinen nuori nainen palasi nyrjähtäneenä kotiin puolen vuoden päästä. Mutta molempien sydämessä tapahtui sama yhtäaikainen lohkeaminen ja avautuminen.

Me jätämme tietyt elämänvaiheet taaksemme, koska auttamatta kasvamme ja viisastumme ja tiedämme sitten toisin. Karin Ehrnroothille jääminen uuteen kotimaahan oli mahdollista; hän oli maahanmuuttaja kutsumuksesta ja siitä tuli hänen elämänsä suunta. Sillä toisella tytöllä ei ollut vaihtoehtoja. Itsensä löytämistä oli jatkettava vanhassa kotimaassa, jonka ravintoloissa ei voinut tilata Alsterwasseria tai jonka sämpylöiden väliin ei tungettu sekä marmeladia että juustoa. Meni vuosia kaivatessa niitä asioita, mutta nyt olen jo aivan muualla.

Ehrnroothin autofiktiivinen romaani lähtemisestä ja kaipaamisesta, Hamburg Blues, on juuri sitä, mitä sen nimi sanoo: yhtä sinistä säveltä. Se on episodimainen päiväkirjaromaani nuoren taiteilijaminän synnystä, toisaalla olemisesta, ikävästä, muuttamisesta, ihmisten löytymisestä ja rakkaudesta. Minulle on aivan sama, tapahtuivatko nämä kaikki asiat oikealle Karinille, joka romaanin kirjoitti. Sillä paljon niistä tapahtui minulle, hieman eri mittakaavassa ja toisen makuisinakin, mutta siinä samassa maassa, joka on lyönyt ikuisen leiman otsaani.

Hamburg Blues on surumielinen melodia meille, jotka kaikesta huolimatta rakastamme tuota maata. Wir lieben es, weil wir nicht anders können.

Karin kaivaa itselleen kolon Hampurin yöelämään, huorien, taiteilijoiden, vapaa-ajattelevien opiskelijoiden ja St. Paulin ympyröihin. Hän on läpi matkan eksyksissä kulkeva tyttörukka, joka haluaa, halajaa, begehrt, mutta löytäminen on työlästä. On niin vaikeaa nimetä se mitä tarkalleen etsii. 

Karin ihmettelee, typeröityy, rakastuu, nauttii, tunnustelee, häpeää, kaipaa, juhlii, valokuvaa, kirjoittaa, opiskelee saksaksi tylpällä suomellaan – tai ruotsillaan. Hän on väärä tyttö oikeassa paikassa, oikea tyttö väärin väärässä paikassa, aina asian vierestä ja hieman outo. Hän on muuttanut maahan oma kulttuurinperimä harteillaan, mutta lastista pitäisi jättää jotakin olennaista voidakseen sopeutua ja tulla onnelliseksi. Lopulta hän kuitenkin asettuu ja sopii Hampuriin, omalla vinolla tavallaan. Miten suloista olikaan lukea Karinin kompuroimista! Hän oli kuin minä (paitsi etten koskaan ollut yhtä valloittava!). Hän oli yhtä surumielinen ja onnellinen kuten minä, nämä kaksi puolta kiinni toisissaan kuin tahmeat valkoiset paperit, joille jonkun tehtävä oli kirjoittaa uutta tarinaa.

Olen tuntenut lukuisia samoja asioita kuin Karin, olen avautunut ja katsonut saksalaista kulttuuria samalla tavoin, ihmetellen maahantulijana lähes samoja asioita kuin hän. Olen kävellyt pitkiä matkoja vain päästäkseni jonnekin aivan kuten Karin kävelee sillä erotuksella, että minulle syyt olivat pragmaattiset, Karinille henkisemmät. Mutta se kävelemisen voima ja nautinto ja tarve – sen minäkin tunnistan! 

Olen kohdannut saksalaisen epäreiluuden ja kapeakatseisuuden aivan kuten Karin, aikana jolloin Google ei kertonut meille mitään eikä faktoja ollut helppo tarkistaa hivuttamalla puhelinta sormella. Yksityiskohdissaan naurettavaa, mutta olen käynyt Subito-nimisellä klubilla kuten Karinkin – vain eri kaupungissa ja hieman myöhemmin. Olen törmännyt saksalaiseen pikkutarkkuuteen ja ymmärtänyt, että omassa kotimaassani asioilla on aina toinenkin puoli, vaikka sitten se metsäläisempi. Saksassa puolia on vain yksi. Sen kuka nyt sattuu olemaan omasta mielestään vallassa: virkailija, kaupanmyyjä, asiakaspalvelija, vuokraemäntä.

Oli kohtalon ivaa, että Bieberhaus* ja Schauspielhaus** olivat naapureina. Yleisesti niitä pidettiin kovin erilaisina laitoksina, mutta monia yhtäläisyyksiä niillä silti oli. Tuttavapiirini saksalaiset eivät olleet tietenkään koskaan käyneet Ausländerbehördessä. He eivät voineet tietää, miten siellä toimittiin. Osan Bieberhaus-retkistä olisi hyvinkin voinut siirtää näyttämölle ja osa näyttelijöistä käyttäytyi kuin eräänlaiset tylsimykset ja virkamiehet. (s. 263) 

(*suom. majavatalo; tässä maahanmuuttovirasto = Ausländerbehörde
** teatteri)

Irrottautuminen Hamburg Bluesin maailmasta teki lähes kipeää. Tuo oranssi kirja on kuin päiväkirjamuistoni tai ajatus, jonka olen jo Saksasta unohtanut, sen sunnuntaikakkupaloista ja dubatusta Dallasista. Jätin sinne suuren, mahdottoman rakkauden, koska oli vielä kovin nuori ja tulevaisuuttani pystyin rakentamaan vain Suomessa. En kadehdi Karinia yhtään; kahden maan välissä eläminen on järjetöntä identiteettituskaa, josta tuntuu olevan niin kovin vähän hyötyä.

Mutta sittenkin: sen vuoksi – ja vain sen vuoksi – olemme tänään juuri tässä missä olemme. Ja juuri tällaisina.

Siksi Hamburg Blues on minulle rapsodia. Vapaamuotoinen ja helppona lähelle tuleva. Sen rytmi tavoittelee korviani, sormiani, jalkojani. Haluan samaan matkaan, kuulla ja tunnustella Karinin katuja Hampurissa. Aivan kuin olisin ollut siellä itsekin. 

Tämä ei ole suuri kaunokirjallinen romaani, jonka tekninen taidokkuus hivelee kaikkia aisteja, mutta tämä on tarina, jonka olen aina tahtonut kuulla, vaikka en tiennyt sitä heti. Tämä tarina oli kirjoitettu minulle. Ehrnroothilla on jokin vangitseva tapa – ehkä hieman epätäydellinen ja siksi inhimillinen – kertoa eletystä elämästä ja ihmisistä, joita Karin tapasi. Hampurin taiteilijapiirit vilisivät 80–90-luvuilla outoja hahmoja, ja niiden hahmojen kirjo löytyy tästä kirjasta. Ajan henki ja Hampurin satamakaupunkisumu ropisevat kirjasta silmille ja jouduttavat uteliaan lukijan matkaa. Koskaan et tiedä, keitä seuraavaksi Karinin kanssa tapaat: prinssejä, taiteilijoita, sutenöörejä, huoria ja rokkareita tavallisten taideopiskelijoiden ohella. Romaani ei ole tylsä; se on tarpeeksi elänyt kiinnostaakseen. Tämän luen auttamatta Ehrnroothin hyväksi. 

Jos Vinoon varttunut tyttö, kirjailijan edellinen romaani omasta lapsuudesta, olikin kuohuttavampi ja yksi itselleni mieleenpainuvimmista lukuelämyksistä koskaan, on Hamburg Blues aavistuksen aikuisempi ja edellisen viileämpi isosisko. Minulle se on kirja, jonka sijoitan hyvien muistojen kirjahyllyyn, sivelen selkämystä toisinaan ja hymyilen tyytyväisenä sille, että me kaikki onneksi kasvamme ja tiemme johtaa oikopolkujen kautta aina perille, jonnekin aikuisuuteen.

Askeleet, joita otamme elämässä tiettyyn suuntaan tai suuntiin, määräävät kohtalomme ja tulevaisuutemme. Nopat, joita heitämme… Ymmärrän, ettei tarvita montakaan heittoa tai askelta suuntaan, joka ei ole suoranaisesti väärä, muttei oikeakaan. Tekoja, jotka ajan mittaan osoittautuivat virstanpylväiksi, suunnannäyttäjiksi. (s. 520) 

Hamburg Blues on romaani lähtijöille ja ikuisille etsijöille, nuorille rakastuneille ja niin: saksankielentaitoisille. Se on ehdottomasti romaani kaikille niille, jotka tietävät, mikä on Vokuhila ja jotka ovat joskus olleet nuoria yönihmisiä tuossa maassa. 

Lopuksi: Kirja on saanut kritiikkiä kirjoitusvirheistään ja heikosta oikoluvusta, mikä on aivan aiheesta. Tarkkuuden puute on vaivannut niin kirjoittajaa kuin kustantajaakin. Kun saksalainen Strasse (katu) kirjoitetaan Stasse, verbien taivutus ontuu tai sanojen perään tulee ylimääräisiä kirjainlyöntivirheitä, tekee mieli inahtaa ääneen tekijöiden suuntaan. 

Huolimattomuusvirheitä keskivertoa enemmän, mutta sitten kysyn: Kenen elämä onkaan täysin ilman typoja? Suljen kielenhuoltavat silmäni virheiltä nyt ja huudan onnesta ja ilosta tämän bluesin tahtiin!

sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Kiitettävän yllätyksen runoutta

Markku Pääskynen: Sielut
Tammi, 2015
254 sivua
Lainattu kirjastosta


On toukokuu ja tavallinen tiistaiaamu. Lapset lähtevät kotoa reppuineen, aikuiset kiirehtivät töihin. Kevät levittää varhaista valoaan itäiseen pikkukaupunkiin. Mutta päivästä ei tule tavallinen Aino ja Kristianille. Heidän Maija-tyttönsä ei koskaan ilmesty kouluun. Maija katoaa matkallaan, eikä kukaan tunnu tietävän  miten ja minne. Yhtäkkiä Maijaa ei vain ole enää missään. On kuin läheinen metsä olisi niellyt tytön.

Markku Pääskysen tuotanto oli minulle entuudestaan täysin tuntematonta. Ilman ennakko-odotuksia tai taustatietoa lähdin Sielut-romaanin matkaan (Pääskysen kielen hienoudesta olin kyllä kuullut huhuja). Joskus nämä hetket ovat parhaimpia. Kun tie on uusi, tuttua ei ole mikään muu kuin kieli jolla kirja on kirjoitettu. Voi kulkea eteenpäin katsomatta taakseen. On yksin kirjan tehtävä kirittää askelia, antaa viedä tai olla viemättä.

Romaanissa katsotaan yhden päivän ajan Ainon ja Kristianin silmin yhtäkkistä arkea ilman lasta. Mitä vanhemman sisimmässä tapahtuu, kun jokin yllättävä voima tempaisee kourallaan maan jalkojen alta? Kun kaikki normaali katoaa? Miten aikuinen lähtee rakentamaan uutta todellisuutta vanhempana ja puolisona, kun pelkojaan ei voi sanoa ääneen, ettei vain manaisi pahinta tapahtuneeksi? Miten pelko lamaannuttaa vanhemmuuden?

Rinnalla Maijan katoamista kehystää kahden kaveruksen, Taiton ja Ilarin tarina. Kuin ketkä tahansa pikkupojat he kuluttavat tunteja koulun jälkeen seikkailuja etsien, poukkoillen ja hetkessä eläen. Taito, keksijäluonne, joka rakentaa kaikkea kaikesta ja hänen paras ystävän Ilari: Pojat olivat tunteneet toisensa koko ikänsä. Niinpä he omien ajatusten lisäksi ajattelivat toistensa ajatuksia. Jossakin vaiheessa heille tulee mieleen liittyä etsijöiden joukkoon ja jäljittää Maija. Vastapainona aikuisten aikuiselle huolelle näille pojille koulukaveri on vain hävinnyt leikkiensä keskelle ja hänet voi löytää jostakin aivan kuten kadonneen kynän tai kirjan. Pitää vain ajatella kuten Maija, kulkea sinne minne lapset nyt menevät.

On turha puhua romaanin sisällöstä, sillä yksityiskohtia ei voi sivuta paljastamatta olennaista ja juonta. Se mitä kohden Sielut kasvaa, on romaanin ydin ja sen sisin, ehkä sielu pitäisi kai tässä kohtaa sanoa. Pääskynen vierittää tarinaa kuin kiveä pitkin loivaa alamäkeä. Vauhti tuntuu hetkittäin kasvavan, löytävän kliimaksinsa, mutta alamäki jatkuu eikä tasaista maata näykään, vaikka juuri uskot saapuvasi perille, ratkaisun äärelle. Tarinaa vieritetään aivan loppuun asti. Pikkukaupungissa asuu outoja ja erakoituneita sieluja: pihansa täyteen romua haaliva herra Hiililä, mielisairaalasta omille teilleen lähtenyt Maijan äidin kaima Aino tai tunkkainen, lihava ja outo Iida. Kaupunkia myös lähestyy uutisissa seurattu pankkiryöstäjä panttivankeineen (kuten todellisuudessa Mikkeliä vuonna 1986). Kuka tahansa heistä voi olla avaintekijä, rikollinen, paha, tarinan oleellinen pysäkki.

Vaikka mieli olisi miten vinksallaan, sitä aina hoitaa asialliset hommat, sanottiin tässä kaupungissa jossa moisio ei enää tarkoittanut metsän keskeen raivattua peltoa vaan kaupungin mielisairaalaa. Siellä hullut käyskentelevät pikkuinen kulkunen napinlävessä ja ne on kaikki napoleooneja ja neitsytmaarioita ja keekkosia, tässä kaupungissa sanottiin ja naurahdettiin pelokkaasti päälle. (s. 37)

Dekkarien aarrearkusta ammentava Sielut ei ole perinteinen jännityskertomus vaan runollinen tutkielma ennakoimattoman tapahtumisesta. Siinä on jännittynyt ja kiihkeä tausta, joka laveeraa lukemiselle jännitystarinan malttamatonta tunnelmaa. Lukija toivoo ja uskoo ja rukoilee Maijan puolesta. Uhka on todellinen ja Pääskysen taidokkain sanoin se välittyy lukijalle. On äiti, joka jää kotiin odottamaan puhelinsoittoa, viestiä, lastaan, mitä tahansa merkkiä. On isä, joka lähtee etsimään, kyselemään, keräämään tietoa, seuraamaan lapsensa jälkiä. On rakkaus heidän välissään, äidin vatsassa uusi elämä ja kaikki se mikä nyt heiltä puuttuu kuin suurin ja tukevin kiipeilyoksa pihan rakkaasta vaahterasta.

Pääskysen kynässä on täysosuma, kun se kirjoittaa Taitosta ja Ilarista. Etenkin dialogi ihastuttaa. Pojat Harvoin törmää näin tiiviiseen ja hallittuun jälkeen kuvata lapsen maailmaa. Se on yksityiskohtia myöten herkän oloista ja yhtä monimutkaista kuin ne lukuisat polut, joita pienen ihmisen päässä risteilee:

Helou, bai bai, skiuusmii, vooter kloset! Taito huusi kaikuvissa kiviportaissa ja juoksi ovelle jossa luki hänen sukunimensä. Nimi oli vanha, peräisin rajan takaa ja ajalta jolloin sanat elivät lapsuuttaan.
Mä lähden Ilarin kanssa Kaihulle.
Mene vain. Menettekö pyörillä, Taiton äiti kysyi.
Ei kun rullalaudoilla.
Olkaa sitten varovaisia.
Joo joo.
Otatteko tämän evääksi, äiti kysyi ja ojensi kinkulla ja juustolla täytetyn leivän, vettähän te saatte järvestä. Vai haluatko sekamehua mukaan?
Ei tartte. Mä pakkaan tämän repun.
Sun mummo sanoi näitä aina pretseleiksi.
Kuulostaa ihan pierulta.
Taito.
Sori. Onks totta että viidakosta oli löytynyt heimo joka ei pureskele ruokaansa?
Mitä?
Että onks se totta?
On, rakas lapseni. Se on totta, kaikki on totta, äiti sanoi ja hymyili. Tule sitten viideksi syömään.
(s. 70–71)

Ikävä kyllä siinä ei kuitenkaan ole kaikki.

Sielut on ehdottomasti kauniin kielen tarina, hallittu kielellinen taideteos. Sitä krediittiä ei romaanilta voi ottaa pois. Rakastan kohtauksilla ja tarinaa kuljettavalla dialogilla ladattuja aktiivisia romaaneja, joissa tapahtumien aikaväli jännittyy yhtä päivää pidemmäksi, eivätkä tämäntyyppiset kerronnat kuulu yleensä lempikirjojeni joukkoon. Silti en voinut olla pitämättä Sieluista. Kirjailija Pääskysellä on taito pyydystää sanoja omaperäisiksi kielikuviksi, joissa odottamaton yhdistetään vanhaan tuttuun: […] ja maa oli mustaa ja pimeää, niin kuin se olisi kääntynyt nurin ja paljastanut kosteat limakalvonsa taivasta kohti (s. 199).

Minua häiritsivät kuitenkin Taito-pojan ajatuskiehkurat, jotka paikoin sotkeutuvat kovin monimutkaisiksi vyyhdeiksi. Niistä karkaili aikuismaisia insinööritason termejä tekniikasta (Ramsdenin okulaari, kromaattinen aberraatio, fotoninen putkisto, metempsykoosi, konsentroitunut). Ne särkivät tunnelman ja harmittivat – epäuskottavuus tämän tasoisessa tekstissä saa hiukkasen sapiskaa. Lukemista väsytti myös tapahtumattomuus ja kevätpäivän verkkainen kuluminen. Kaksi ja puolisataa sivua uhan vierittämistä ilman pysäyttäviä kliimakseja tai jännitteen purkauksia puuduttaa mieltä ja lukijan mielikuvitusta. Loppuun oli silti kuljettava, sillä millaisen rauhan lukijasieluni olisikaan saanut tietämättä Maijan kohtaloa. 

Ja kyllä, loppuun oli jätetty kiitettävä yllätys. 

torstai 3. marraskuuta 2016

Tunnit

Helsingin kirjamessut 27.-30.10.2016

Joka kerran yhtä miellyttävä näky.

Kirjamessut ovat mainio tapa hukata viikonlopun verran aikaa, mikäli sellaiseen ylelliseen tuhlailuun on tarvetta. Ikinä ei kello käy nimittäin niin huomaamatta kuin kirjamessuilla.

Tänä vuonna olin sunnitellut tuhlaavani aikaa messuilla neljä kokonaista päivää (yrittäjähän voi päättää, milloin tekee töitään). No niin ja se siitä. Olosuhteiden pakosta pääsin messuille vain viikonloppuna ja perjantaina illaksi. Tunneista huolimatta en oikeastaan ehtinyt mitään. Nyt ihmettelenkin, olinko edes messuilla. Vilkaisu muistikirjaan kuitenkin osoittaa, että olin – tai joku oli. Ja kas, muutama uusi kirjakin katsoo minua syyttävästi tuolta tuolilta. Eivät mahdu kirjakaappiin.

Perjantai

Myöhäisen iltapäivän olin bloggarina kirjamessujen Anna-Kaari Hakkaraisen lukupiirissä (lue edellinen postaus). Hakkaraisen ympärillä leijuu jokin kiehtova aura, jonka vallassa jäin kirjailijan stimuloivaan seuraan kiinni. Unohdin täten muut messuaikeeni, ja lisäksi edessä oleva Kent-keikka sotki tajuntani loput tolkut. Niinpä en sinä iltana muuta ehtinyt, kun kirjojakaan en saanut vielä ostaa. Messuhalli oli kuuden jälkeen ihanan hiljainen, nuokkui vähän unohdetun tunnelmaa. Sovin kuitenkin treffit keikkakaverini kanssa ja suunnistin kirjojen kuohusta kohti mustanpuhuvia Ikealand-killejä. Sinetöin sillä koko viikonlopun kohtalon. En voi enää valvoa puoli kahteen. En voi juoda karpalolonkeroa enkä todellakaan voi olla syömättä kunnon lämmintä ruokaa (onnistuin illan aikana missaamaan ruokatarjoilun KAHDESTI). 20 vuotta sitten se oli normi; nyt säännölliset unet ilman alkoholia ovat kaiken a ja o – sekä lauantaina ehdottomasti pitkään nukkuminen.

Lauantaiaamu ja brunssi


Kirjailijavieraat bloggaribrunssilla 
Tänä vuonna olin ensimmäistä kertaa kirjamessuilla bloggaajana ja ilmoittautunut aamuyhdeksältä alkavalle bloggaribrunssille, jonka meille järjesti Bonnier (iso kiitos!). Tuokion vetivät superkonkarit Anna-Riikka Carlson, Tuuli Leppänen ja Nora VarjamaTähtipaikalla istuivat jo vuosikymmeniä nimeään kirjojen kansiin takoneet kirjailijat Claes Andersson, Riitta Jalonen, Hannu Mäkelä, Anja Snellman ja Tuula-Liina Varis, joista etenkin ensimmäinen herrasmies kiinnosti minua kovin. Koska en kuitenkaan löytänyt kotona seitsemän jälkeen jalkojani tai silmiäni, eivätkä julkiset tohdi kulkea turhan usein, saavuin brunssille vasta ennen puolta kymmentä. Onneksi minua odotti sentään siellä yksi croissant, viineri ja reilusti kahvia – vähemmällä en siihen aikaan lauantaina olisi ollut siedettävä.

Mutta koko brunssin ajan olo oli kuten varmasti Ruotsin rokkikukkosilla hotellihuoneessaan. Paleli ja keskittymiskyky läheni muurahaisen tasoa. Kameran olin tietysti jättänyt kotiin. Luojan kiitos sain sentään täpötäydessä salissa tuolini kahvitermarin viereen. Salin seinillä oli helmikekkoshenkinen kuumailmapallotapetti. Ajattelin Vieraita koko ajan.

Herra Andersson tuo mieleen edesmenneen isäni. Ikäeroa herroilla olisi vain 8 vuotta. Heissä molemmissa oli/on samanlaista hiljaista arvokkuutta. Isääni hienompaa miestä en tietenkään tiedä, mutta herra Andersson kurottaa hieman siihen suuntaan. Ja miten suuri helpotus, kun kirjailija totesi puheenvuorossaan, ettei kirjallisuus ole mihinkään kuollut tai kuolemassa. Koska kuoleman jälkeen ei kuulemma tule mitään.

Claes Andersson sanoi, että kirjailija kirjoittaa aina itsestään, vaikka hän kirjoittaisi Star Warsista. Sittenhän se on niin, että lukija lukee aina itseään, vaikka hän lukisi Snellmania tai Mäkelää. Loputon jahkailu fiktion ja faktan välillä ja niiden suhteesta on turhaa. Kyllä Claes tietää. Siksikin haluan lukea hänen Meilahti-tarinansa mahdollisimman pian; kenetköhän niiltä sivuilta löydän?

En ole aikaisemmin perehtynyt Hannu Mäkelään; olen jotenkin kehdannut ohittaa hänen tuotantonsa. Kuuntelin häntä jo syksyllä aikaisemmin Kuukauden kirjaklubissa Dubrovnikissa, mutta vasta nyt todella kuulin häntä. Miten mielenkiintoinen puhuja! Mies, joka herää aamuyöstä 4–5 aikaan kirjoittamaan ollakseen kahdeksan jälkeen jo valmis, hämmentää minua, alati liian vähän nukkuvaa. Vai että on sellaisiakin kantavia rutiineja. Mäkelä vertasi hienosti kirjailijan työtä arkkitehdin työhön, joka alkaa perustusten suunnittelulla. Lopulta talon ollessa valmis avataan ovi ja katsotaan tuleeko lukija sisään. Tämä lukija ei ole vielä huomannut tulla. Anteeksi, etsin oven!

Anja Snellmanin sympaattisen tiedostava tapa esiintyä toimii. Hän onnistui jälleen kuulostamaan niin mielenkiintoiselta, että aion lukea hänen uusimman Lähestyminen mahdollisimman pian myös (no, minun henkilökohtaisessa aikakäsityksessäni siis).

Tuula-Liina Varis on aina jättänyt minut hieman kylmäksi, enkä valitettavasti muuta käsitystäni hänestä nytkään. Se on tietenkin sääli, sillä hänen kirjansa ovat kuulemma loistavia. Minulla ei siis ole mitään syytä olla tutustumatta Variksen uusimpaan Huvilaan, varsinkin kun kirjan nimi on yksinkertaisuudessaan kaunis ja latautunut.

Tästä suurjoukosta Jalosen Riitan Kirkkaus on tuntunut olevan syksyn kehutuimpien kirjojen joukossa. Romaanin aihe on toki uteliaisuutta herättävä: se kertoo skitsofrenian vuoksi parantolahoidossa olleesta australialaisesta kirjailijasta Janet Framesta (1924–2004). Etenkin kirjan kaunis kieli on kerännyt kukkasia. Jos nainen on naimisissa kirjailija Olli Jalosen kanssa, on se jo riittävä syy lukea Kirkkaus. Jalosen Miehiä ja ihmisiä on yksi vaikuttavimmista ja itselleni rakkaimmista lukuelämyksistä.

Brunssin jälkeen kävin kuuntelemassa, kun Venla Hiidensalo haastatteli Anna-Kaari Hakkaraista ja Johannes Lahtista tyhjän paperin kammosta, siitä millaista on aloittaa uuden kirjan kirjoittaminen. Keskustelu ei ehkä ollut saanut täysin tasavertaisia pareja, joten paljon sinänsä mielenkiintoisesta aiheesta katosi. Minun lienee kuitenkin turha enää korostaa, että Hakkaraista kuuntelisin vaikka nukkuessani; hän on yksi minuun viime aikoina suuren vaikutuksen tehneistä kirjailijoista. Lukekaa Kristallipalatsi, hyvät ihmiset!

Lauantai-iltapäivä

Laura Honkasalon ja Pia Pesosen keskustelua viattomuuden ajasta, 60-luvusta, en onneksi missannut, sillä se oli kertakaikkisen hyvä. 60-luvun tapakulttuurimuutos ja emansipaation alkutaipaleet ovat luoneet muhevan pohjan kirjallisuudelle: murros naisissa ja naiseudessa on tapahtumassa ja tiedon valta alkaa saavuttaa yhteiskuntaa. Silti kaikki on vielä hyvin pikkusievää, kun aikaa katsoo täältä kaukaa 2000-luvulta. Laura Honkasalo vinkkasi keskustelussa Elävän arkiston dokumentista Kaksi Haukilahtea, jossa tarkastellaan kahta suomalaista Haukilahti-nimistä paikkaa. Toinen sijaitsee Espoossa, toinen Kainuussa. Vaikka dokumentti on vuodelta -73, se tarjoaa ajankuvaa samassa, viattomassa hengessä. Tämä puolen tunnin makupala kannattaa tsekata vaikkapa tulevana viikonloppuna.

Kolmen jälkeen löysin itseni uupuneena istumasta pressitilasta pahvikahvin kera, ja oli pakko luovuttaa. En kerta kaikkiaan jaksanut enää askeltakaan väsymyksen ja väsymyksen ikeessä. Vaikka Mark Levengoodin hymy oli alun perin suunniteltu päätös lauantaille, keräsin kirjakassini ja luovutin, jotta en jäisi nukkumaan kokolattiamatolle. Sieltä ei Markaan olisi tullut minua hakemaan.

Sunnuntai

Päivä alkoi jo niin huonosti, etten osannut lukea Reittiopasta oikein. Epäonneni vuoksi saavuin messuille aamulla 7-vuotiaan seuralaiseni kanssa taksilla, mitä ei sitten tässä elämässä varmasti tapahdukaan toiste. Koska varsin vaativa avecini halusi kunnon messukävijän tapaan tutustua HETI kirjatarjontaan, Mimmi-lehmään ja Tatuun ja Patuun, jouduin jättämään väliin suunnitellun keskustelun. Myöhemmin saimme seuraksemme vieläkin nuoremman kirjafriikin, 2-kuukautisen ensikertalaisen, jonka kanssa harjoittelimme messutungoksessa luovimista. Suoritus kelpuutettiin; vauvasta kehittyy vielä todellinen messuhullu.

Päivän ainoa lava-annokseni oli iltapäivän perinteinen Helsingin sanomien esikoisehdokkaiden katselmus (entinen nk. paneelikeskustelu, vaan ei kyllä ollut enää), jonka olen nauttinut niin kauan kuin muistan. Mieleen on jäänyt mm. se, kun Miika Nousiainen ja Laura Lindstedt olivat vihreitä ja tentattavina lavalla. Nyt heidän paikallaan istui jälleen uusia hämmästyttäviä esikoisia, joista pari olen jo lukenut (Pohjalainen ja Rytisalo). Inkeri Markkulan Kaksi ihmistä minuutissa minulla oli jo kotona kirjastolainassa, mutta jouduin sen ikävä kyllä palauttamaan kaiken kiireen keskellä. Siinä kuitenkin romaani, jonka 2-kuukautisen ystäväni äiti toivottavasti lainaa luettavaksi.

Esikoiskirjailijuus on varsin vakavaa puuhaa. Ehdokkaat lavalla 30.10.2016.

Tänä vuonna esikoisehdokkaiden yleisöpenkit olivat viimeistä myöten täynnä. Johtuiko se Paperi T:n runokirjasta vai uskomattoman rikkaasta esikoisvuodesta ylipäätään? Nyt kun tätä kirjoitan, tajuan vasta, ettei Antti Ritvanen edes ollut ehdokkaiden joukossa, vaikka se oli vielä alkuvuonna monen lukijan mielestä itsestäänselvää. Musiikki loppui, eikä penkkejä ei riittänyt kaikille. 

Conclusion

7-vuotiaan messuvalinnat
Jos 7-vuotias seuralaiseni jaksoi kirjamessuilla melkein 7 tuntia, tarkoittaako se, että minun olisi pitänyt jaksaa jotakin yli 40? Siinä tapauksessa olen vielä velkaa messuille. Voisin lunastaa tunnit lupaamalla lukea ahkerasti koko loppuvuoden ja jättää keikat nuoremmille, heiluttaa kudinta ja vajota ikäni oikeuttamaan keinutuolinarinaan.

Onneksi olen varsin nirso musiikinkuluttaja, ja kun The Curekin jo kävi täällä, ei ihan heti ole tulossa tarvetta tanssia. Loppusyksyn siis kudon (joo joo, se on NEULOA) rauhassa, tapailen Kasper Strömmanin viisauksia (en ikävä kyllä Kasper StömmanIA!) ja juon paljon glögiä ja teetä. Syömistä ei myöskään sovi unohtaa. 

Messutellaan taas vuoden päästä! Ja kiitos kaikille ihanille bloggarikollegoille, joita tapasin niin osastolla kuin takahuoneessakin. Suurkiitos Helsingin kirjamessujen organisaatiolle siitä, että jaksatte joka vuosi kasata meille sanantekijöille ja -tutkijoille tällaisen innostavan tapahtuman. <3 

Aikuislukijan monipuoliset messuvalinnat. Mies vasemmalla on kuvausrekvisiittaa.

maanantai 31. lokakuuta 2016

Helsingin kirjamessujen lukupiirissä Anna-Kaari Hakkarainen

KUN IDENTITEETTI RAKENTUU KATSEEN ALLA

Pe 28.10.2016 klo 16

Se miten kirjailijan sisällä syntyy ratkaisevin impulssi uuteen kirjaan, on kiinnostanut minua kirjallisuustarinoissa aina. Se säkenöivä hetki, kun kirjailijan koko sisäinen maailma liikahtaa paikoiltaan ja murtuneista rakenteista alkaa versoa aihiota ensimmäiseen tai uuteen tarinaan. Mikä on se hetki? Ja mitä sitten tapahtuu?

Kirjailija Anna-Kaari Hakkaraisen tänä syksynä ilmestynyt kolmas romaani Kristallipalatsi sai alkunsa Sami Lukkarisen taidenäyttelyssä Galleria Forsblomissa, kertoi kirjailija meille perjantaina Helsingin kirjamessujen lukupiirissä. Messuhallin auditorioon oli kokoontunut pieni mutta energisesti keskusteleva joukko. Virallinen lukupiiriedustaja tuokiossa oli Espoonlahden elokuva- & lukupiiri, ja Tammen kustantamon puolesta keskustelun aloitti kotimaisen kirjallisuuden kustannuspäällikkö Hannu Harju. Itse lupauduin lukupiiritapahtuman bloggariksi, sillä minusta tämä kirja ansaitsee kaiken mahdollisen nostatuksen.

Kun kesken tuon taidenäyttelyn Hakkaraisen pään kellareissa asuneet irtonaiset fragmentit loksahtivat toisiinsa kiinni, hän tiesi heti, että tässä se nyt on: seuraavan romaanin alkuräjähdys. Kuohu oli niin voimallinen, että Hakkarainen lähti kertomansa mukaan juoksemaan kotiin voidakseen pistää asioita ylös. Oscar Wilde, kasvitieteellinen puutarha, täydellisen tyylibloggarimaailman illuusio olivat kohdanneet. Ensimmäinen versio vaati Hakkaraiselta noin vuoden verran kirjoittamista. Aluksi romaani oli vain palasia; tarinallisuus tuli kirjoitettuun vasta myöhemmin. Hakkarainen kirjoitti tiedostamatta kohti loppua, hieman jopa itseltään salaa.

Kristallipalatsi on onnistunut koukuttamaan lukijansa. Se kävi varsin selväksi, kun keskustelu lukupiirissä eteni. Vaikka monille lifestylebloggarien kimmeltävä maailma – romaanin pääaihe – oli vierasta, eikä genren kuvasto ollut tuttua, Kristallipalatsi oli avannut lasiovensa kaikille lukijoille ja synnyttänyt huikeita ajatuksia. Puhuimme vallankäytön teemasta, elämän sokeroinnista ja brändäämisestä, julkisen ja yksityisen välisestä suhteesta, julkeudesta, joita kaikkia monitasoinen ja symboliikkalatautunut romaani sisältää.

Olen jo aikaisemmin käsitellyt Kristallipalatsia arviossani, mutta teoksen ruotiminen yhdessä lukupiirissä avasi uusia ovia tarkastella kirjaa. Itselleni Hakkaraisen sarkastinen huumori oli suuri ihastuksen aihe, mikä ruokki mielikuvitustani. Päähenkilö Doran traagisuus on varsin koomista, sillä hahmo on inhimillisyydessään ihastuttavan ärsyttävä. Kaikille lukijoille se ei ollut romaanin kiinnostavin elementti, mutta yhtä kaikki jokainen keskustelija oli löytänyt kirjasta omansa. Tämä lienee hyvän kirjallisuuden jaloin päämäärä: saada lukijat kokemaan, tuntemaan, kiinnostumaan ja parasta ehkä: hankkimaan lisää tietoa jostakin itselleen uudesta alasta, jota kirja joko käsittelee tai sivuaa.

Hannu Harjun johdatuksesta puhuimme myös näiden kahden konfrontaatiosta: aiheen ja teeman. Harju kiteytti näin: Kristallipalatsin aihe voi olla pinnallinen, mutta itse kirja ei ole. Ja juuri se tekeekin Hakkaraisen romaanista niin kiehtovan. Kun kirjailija puristaa taiteen ja estetiikan avulla tämän ajan ilmiöistä keveimmästä – täydellisten selfieiden ja merkkituotteiden esittämisestä elämänä – vakavan romaanin, jossa käydään läpi ihmisen epätoivoista yritystä löytää identiteettinsä toisten ihmisten katseista, ollaan eittämättä isojen kysymysten äärellä. Mitä on lopulta identiteetti? Voiko sen hankkia? Voiko sitä vain esittää? Jos sinua ei katsota, lakkaatko olemasta?

Kristallipalatsi on voimakkaasti tähän aikaan sidottu teos. Ihmisyydestä on tullut näyteikkunallisuutta, ja identiteetti rakentuu katseen alla, totesi itse kirjailija. Eräs keskustelija vertasi osuvasti Kristallipalatsin tematiikkaa hollantilaisen olohuoneen ikkunaan: verhot ovat sivussa, paljastavat huolella harkitun huonekalusymmetrian ja tyylitellyn näyttämön ohikulkijoille. Ei ole mitään hävettävää – katsokaa sisään!

Eräs lukijoista nosti esille Hakkaraisen romaanin elokuvallisuuden; kirja on visuaalisesti täynnä kuvia ja maisemia. Hakkaraisen maailma on helppo nähdä. Kirja tuoksuu, näkyy, maistuu, tuntuu, väreilee ja pullistelee kerroksia kuin kasvitieteellinen puutarha. Oli ilahduttavaa kuulla, kun kirjailija kertoi tavoitteestaan tehdä Kristallipalatsista yhtä moninaisen rehevän kuin puutarhat ovat. Niissä on aina tasoja ja peittoon jääviä pimentoja – aivan kuten lopulta tässä kirjassakin.

Keskustelu kirjallisuudesta ei ole vain keskustelua teoksista ja niiden tekijöistä vaan mitä suurimmassa määrin myös keskustelua ihmisyydestä. Tämä saattaa toisinaan unohtua modernin kirjallisuuskritiikin ylevissä dialogeissa. Miksi me kirjoitamme? Kenestä me kirjoitamme? Kenelle me kirjoitamme? Kun kuunteli tätä messujen lukupiirijoukon ja kirjailijan välistä innostunutta vuoropuhelua, ymmärsin tämän: Me tarvitsemme puhetta kirjoista, koska se on samalla puhetta meistä itsestämme. Kirjailija tarvitsee keskustelua lukijoittensa kanssa, koska me olemme hänelle onnistumisen peili. Me molemmat tarvitsemme toisiamme, sillä yksikään kirjailija tai lukija ei ole saari.


PS. Lämmin kiitos Anna-Kaari Hakkaraiselle, Tammelle ja keskusteluun osallistuneille lukijoille miellyttävästä tuokiosta! Tällaisen foorumin tarjoaminen kirjamessuvieraille on ylellisyyttä, jota olisi syytä kehittää, jotta useampi kymmenistä tuhansista messuvieraista löytäisi ensi kerralla tiensä messulukupiirien pariin.

tiistai 25. lokakuuta 2016

Juuret

Miika Nousiainen: Juurihoito
Otava, 2016
332 sivua
Lainattu kirjastosta

Kirves ja etulyönti on tappelussa puoli voittoa. Se on ainoa opetus, jonka muistan isältäni. Ja tottahan se on. Noin hyvä alkuasetelma olisi tappelussa enemmän kuin puoli voittoa. (s. 9)

Joskus kirjassa riittävät hyvät opetukset ja kevyt muistijälki, jonka lukeminen jonnekin aivojen empatiasopukoihin jättää. Joka ainutta lukemaansa kirjaa ei jaksa analysoida pitkään, eikä jokaisen kirjan painolastia yksinkertaisesti pysty kannattelemaan mielen varastoissa loputtomiin jos viikkojakaan. Lukijat tarvitsevat reippaita ja lepsukoita hyvänmielenkirjoja. Siksi on kirjailijoita kuten Nousiaisen Miika.

Nousiaisen uusin Juurihoito on kertomus juuriaan etsivästä, eronneesta mainosmies Pekasta, jonka seikkailu kohti uutta – tai ensimmäistä – minuutta alkaa sattumalta hammaslääkäri Eskon tuolista. Kun on ensimmäiset 40 vuotta kuvitellut olevansa isänsä pienenä julmasti hylkäämä ainoa lapsi ja kun tämä perusolettamus keikahtaa nurin arkisen hammaskäsittelyn seurauksena, alkaa perusteellinen minuuden ristiretki läpi mannerten. Sen aikana myllerretään sukulaissuhteet uuteen uskoon ja löydetään kokonaan toisenlainen identiteetti isomman parven yhtenä sisaruksena.

Minä olen aina jotakin vain suhteessa toisiin. Ja niin on Pekkakin. Jos juuret olisivat turhia, ei niitä olisi puilla, hampailla, retiisillä tai eri kansakunnillakaan; luonto ei luo mitään tarkoituksenmukaisetonta. Pekka ei ole nähnyt isäänsä sitten lapsuuden eikä edes tiedä missä isä on, jos vielä ylipäätään on. Tästä aihiosta lähdetään tutkimaan niin juuria ja juurettomuutta perin pohjin: romaani alkaa yleistutkimuksesta ja päättyy jälkitarkastukseen. Siihen väliin mahtuu reissua Ruotsiin, Aasiaan, Australiaan, jotta kadonnut isäkin löytyisi. Kun juuret on iloisesti koluttu ja hahmotettu, on loppu hyvin, kaikki hyvin. (Tämä tarkemmin romaanin sisältöä ei ole syytä avata, jotta yllätyksellisyys säilyisi Juurihoitoa suunnitteleville.)

Miika Nousiaisesta ei saa tosikkoa kuin ehkä Metsäjätin verran, joka oli mielestäni kirjailijan vakavin teos. Hilpeä kerronta kohtaa hiotun ja helpon kielen – ja toimii. Tätäkin romaania lukee nopeasti hymähdellen. Se ei ehkä liikuta tunnemassoja mutta toimii siinä mihin se on luotukin: viihdyttämään lukijoita juuri sopivan fiksusti. Juurihoidon hienous on kaiken kattava metafora sinänsä ikävästä dentaalitoimenpiteestä, jolla tässä viitataan ihmisen menneisyyteen ja perhesuhteisiin. Kun Pekka löytää kadonneen sisarusparvensa, ymmärtää hän vaillinaista itseään ja pystyy rakentamaan hylätyksi tulemisen tunteen päälle jotakin uutta ja vahvempaa. Hampaitaan Pekka ei sitten kykenekään samalla intensiteetillä hoitamaan.

Juurihoito kertoo meille myös, ettei ihmisiä yhdistä aina ainoastaan samat kokemukset ja yhteinen maaperä. Sukulaissieluus on universaalia. Sitä voi löytyä vaikka toiselta mantereelta. Mutta yksi yhdistävä liima on ylitse muiden: suomalaisuus ja suomalaiset geenit. Se on kuin se ällöttävän makuinen tökötti, mitä hampaan sisälle tungetaan, kun reikä on ensin koverrettu pois. Se tökötti jähmettyy ja kovettuu ja jää lopulta meihin kiinni oleelliseksi osaksi rakennettamme ja sitä, miltä me näytämme.

Tämä on helppo kirja, jonka en usko ärsyttävän ketään. Sen voi antaa joululahjaksi vähemmänkin lukevalle, koska jokainen meistä on käynyt joskus hammaslääkärissä. Nousiaisen kieli on armeliasta, sujuvaa ja viihdyttävän huumorintajuista, joten pitkästymisen pelkoa ei ole.

Hymyilen Eskolle ja Sarille. Tuli kotoisa olo ja vähän ikäväkin Suomea. Ihan kuin suomalainen taksikuski. Ihminen oli ensin kala, sitten nisäkäsvaiheen kautta evoluution lopussa syntyi eri puolille maailmaa räyhääviä taksikuskeja, kaikki samanlaisia, kaikki yhtä äkkipikaisia ja yhtä varmoja omasta ajotaidostaan. (s. 326)

Hiukkasen miinusta nakkelisin silti kiirehdityn oloisesta lopusta, jonne rynnätään kuin viime minuuteilla kentällä lähtöportille. Jossakin vaiheessa tarinan kaari siis hieman lerpahtaa ja paras jäntevyys katkeaa, mutta sen tunteen voi ohittaa, kun keskittyy vain siihen hyvään mieleen. Otsa kurtussa Juurihoitoa ei voi lukea, eikä siksi kannata pikkuriikkisistä notkahduksista tarinan todentunnussakaan välittää. Tämä kirja kulkeutuu kokonsa puolesta hyvin mukaan reissuun, sopii lomalukemiseksi ja taipuu varmasti sinne teatterilavallekin. Ensi-ilta on muuten 16.11., mutta tämä vuosi on jo ennakkoon lähes loppuunmyyty (http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/juurihoito/).

Loppujen lopuksi onhan se niin kuten Miika väittää: Elämässä on kolme suurta kysymystä. Kuka olet? Minne menet? Puudutetaanko?