Lauantaikarismaa / Osa 2

Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaali 
13.–14.5.2016 Savoy-teatterissa

Tykkään valtavasti Helsinki Litin kaksipäiväisestä mallista, ja mietin miksiköhän. Luettuani aina niin napakan Suvi Aholan kommentin Hesarista ymmärsin, että juuri tämän vuoksi: Puolitoista päivää keskellä kevättä ja kaupunkia on juuri sopiva kesto: kirjallisen ohjelman intensiteetti nousee koko ajan ehtimättä väsähtää. Viikonloppukaan ei kulu kokonaan. (HS 14.5.2016)

Tämän lisäksi Savoy-teatteri on sopivan hämyisä paikka. Vastineena messukeskuksen ankaralle, kovalle valolle Savoyn pehmoiset pallolamput ja teatterialustan muu valaistus toimivat lähes mystifioivana tekniikkana kirjallisille keskusteluille. Hyvä Philip Teir, älä luovu Savoysta – minä pyydän!

Katri Lipson Helsinki Litissä 2016
Litin kakkospäivän aloittivat mielenkiintoisesti Katri ”Detroit” Lipson ja Tommi ”Lopotti” Kinnunen. Tasavahva keskustelupari, joiden jutustelulla oli kiva startata lauantai. Kumpikaan ei ole ryhtynyt kokoaikaiseksi kirjailijaksi vaan on pitänyt kiinni alkuperäisestä ammatistaan. Sen toki ymmärtää, sillä kuten Lipson sanoi: hän on aina lääkäri, se on vahva osa hänen identiteettiään. Kinnunen puolestaan tuntee itsensä kirjailijapiireissä hieman ulkopuoliseksi; hän kokee olevansa opettaja, joka kirjoittaa siinä sivussa. Molemmat ovat julkaisseet esikoisensa suht’ kypsällä iällä, joten heillä on luonnollisesti ollut jo yksi ammatillinen persoona, eikä siitä ole tarvetta tai halua pyrkiä eroon. Lisäksi Kinnunen sanoi olevansa sen verran turvallisuushakuinen, että haluaa tietää millä seuraavan kuun lainanlyhennyksensä maksaa. Tätä olenkin aina kirjailijoissa ihmetellyt: kuinka ihmeessä he kestävät taloudellista epävarmuutta? Vaikka yksi kirja myisi hyvin, ei seuraava teos ole automaattisesti rahasampo – jos mikään kirja Suomen kokoisessa julkaisumaassa ylipäätään.

Päivän vetovoimaisin keskustelupari oli eittämättä Sadie Jones ja Juha Itkonen. Heissä oli tarpeeksi sähköä, jota tehosti Jonesin matalan kiehtova ääni ja tyylikäs brittiaksentti. Sadie Jones on a real lady; hänessä oli jotakin sellaista suuren maailman verta, minkä rinnalla Itkonen herttaisesti nuoreni – mutta senkin Itkonen teki omalla sympaattisella tyylillään. 

Jones ja Itkonen keskustelun lumoissa 

Itkosen toimittajatausta näkyy hänen ollessa lavalla: hän on hyvä keskustelija, puhuu paljon mutta nautittavasti. Hän on yhtä itkosmainen niin suomeksi kuin englanniksikin, mikä saa aikaan turvallisen tunteen kuulijassa. Olen melko ankara tällaisissa asioissa, mitä tulee julkiseen esiintymiseen. Helsinki Lit on kuitenkin tapahtuma, jossa juuri verbaalisella annilla on merkityksensä, koska kyse ei ole perinteisestä kirjailija & toimittaja -haastattelusta. Tämä on sanataidetta, ja karismaa on löydyttävä niin ulkomaisesta kirjailijavieraasta kuin kotimaisestakin. Siinä mielessä teatterin lava puolustaa paikkaansa.

Ja kun karismasta puhutaan, englantilainen Helen Macdonald, the hawk lady, oli Helsinki Litin lauantain ehkä valovoimaisin tähti. Sirpa Kähkösen hoteissa tästä akateemikosta tuli yleisölle esille itseironinen, ihanan huumorintajuinen ja kiehtova henkilö, jota olisin mielelläni kuunnellut lisää – hän todella oli ymmärtänyt astuneensa näyttämölle. Kuin esiintyvä taiteilija konsanaan hän käytti puheenvuorossaan äänensä ohella suuria ilmeikkäitä silmiään, käsiään, koko pitkää kroppaansa. Macdonald kuulosti raikkaalta, näytti kiehtovalta ja lumosi salakavalasti koko olemuksellaan. I’m an old hippie, hän sanoi nauraen kertoessaan tyylistään säväyttää englantilaisissa yliopistopiireissä. Jotakin ihailtavan vapaata ja älykkään skarppia tuossa naisessa oli, eikä hänen kirjallinen tuotantonsa jää Kähkösenkään mielestä ylistettyyn H niin kuin haukka -tietokirjaan. Tästä naisesta kuullaan vielä lisää.

Helen Macdonald lukee kirjastaan ääneen, kuinka opetteli leikkimään haukkansa kanssa.

Macdonald paljasti muuten Litissä, että hänen haukka-kirjastaan ollaan tekemässä elokuvaa, jonka pääosaa – Heleniä itseään – esittää Game of Thrones -sarjasta tuttu brittinäyttelijä Lena Headey.

Lauantaina kuultiin monia isoja ajatuksia ja mahtavia totuuksia. Juha Itkonen ruokki yleisön nälkää mm. kertomalla Sadie Jonesin esittämän metaforan: kirjottaessaan tämä yrittää luoda aina katedraaleja, joista kuitenkin todellisuudessa tuntuu tulevan vain pieniä ja vaatimattomia puutarhavajoja. Jonesin vertaus luomisen mahdottomuudesta ja vaikeudesta on yksinkertaisuudessaan hieno.
Monsiuer Väisänen chante

Ajatusten ohella saimme myös toisenlaisia yllätyksiä. Kuvataiteilija Hanna Saarikosken jututtama Hannu Väisänen luritteli keskustelun lopuksi kepeästi tuosta vain pienen chansonin ranskaksi ja sai tällä eleellään raikuvat aplodit.

Litin viimeisen sanan sai Mark Levengood, jonka välitön 45-minuuttinen puhe lukemisen, kirjallisuuden ja minuuden etsimisen puolesta oli oiva työnnäyte siitä, mikä on tehnyt hänestä niin suositun Ruotsissa. Hän on rautainen ammattilainen, joka ei tarvitse muistilappuja eikä häpeä sitä mikä tai millainen on. Levengood puhuu vilkkaasti silmät välkkyen ja pistää itsensä likoon. Hänen sanansa saavat sydämen nauramaan. Hän ei puhu näennäistä coelho-viisautta, vaan käyttää huumoria ja arjen komiikkaa aseenaan, napsii usein esimerkkejä lähipiiristään ja kohtaamistaan ihmisistä. Vaikka Levengoodin hymy on leveä kuin amerikkalaisella julkkissaarnaajalla, huokuu hänestä sellaista suurempaa ymmärrystä kaikesta tästä maallisesta, jota elämäksi nimitämme. Hyvin harkittu lopetus Helsinki Litille!

Levengoodilla on monta syytä hymyyn

Lokki & Leino Espalla

PS. Jos olitte paikalla perjantaina tai lauantaina, kuulitte mitä Mark Levengood kertoi Runebergin patsaasta ja lokeista. Kun kävelin Litin jälkeen Espan puiston läpi, katsahdin sattumalta Eino Leinon päälakeen. Näky sai hymyn huulilleni; tämä kuva on omistettu Mark Levengoodille ja hänen onnelliselle huumorilleen. 

Kommentit

Suositut tekstit