tiistai 3. toukokuuta 2016

Palasia Blogistaniasta ja kohtaamisista

Saako sanoa huoh? Viime viikko ennen vappua oli melkomoista kellon perässä juoksemista, kun normaalityöpäivän päätteeksi kävin mm. kolmena iltana parilla eri kurssilla.

Olin muun muassa oppimassa lisää valokuvauksesta. Epäröin oppimisen lopullista tulosta, mutta ainakin ihastuin amerikkalaisen Richard Avedonin mustavalkoiseen muotokuva-ajatteluun niin, että voisin siirtyä väreistä harmaaseen maailmaan! Avedonin pelkistetyt ja riisutut kuvat varsinkin keskilännen ihmisistä puhuttelivat rujoa puolta minussa, joka kaikessa taiteessa arvostaa enemmän aitoa rumuutta kuin teennäistä sievistelyä. Suomalaisen Esko Männikön valokuvat ovat toimineet minulle samalla tavoin. Estetiikka on vaikea laji; kaikki ei toimi kaikille. En silti tarkoita, että rujoutta etsiessäni haluaisin katsella kuvia ulosteista tai vaikkapa viiltelystä. Ihminen voi avoimena ja paljaana olla rujo ja siksi katsottavan kaunis.

Samuel Beckett Avedonin silmin vuonna 1979

Mukavien kiireiden vuoksi kuitenkin tämä tärkeä postaus on jäänyt. Kotimaiset kirjabloggaajat palkitsivat jo viidettä vuotta vuoden parhaat Suomessa ilmestyneet kirjat neljässä eri kategoriassa: Finlandia, Globalia, Kuopus ja Tieto. Viime vuoden kukitetuiksi kirjoiksi ja kirjailijoiksi tulivat Laura Lindstedtin Oneiron, John Williamsin Stoner, Siiri Enorannan Surunhauras, lasinterävä ja Bea Uusman Naparetki – minun rakkaustarinani. Kunniakirjat ja kukat jaettiin tänä vuonna Kirjan ja ruusun päivänä 23.4. Helsingin keskustan Akateemisessa, ja olin lupautunut Kirsin Book Clubin Kirsin ja Airin kanssa haastattelemaan esiintyjät. Lindstedt ja edesmennyt Williams eivät paikalla olleet; heitä edustivat Teokselta kustannuspäällikkö Jussi Tiihonen ja Bazarilta toimituspäällikkö Maria Saari.

Kirsin Book Club on kertonut tilaisuudesta jo niin rapsakkaan tuoreeltaan ja tyhjentävästi (lue tästä), että en nyt kerro samaa tarinaa. Valokuvista ohessa pääsee Akateemisen tunnelmaan. Jos jokaisesta esiintymisestä ja tilaisuudesta pitää ihmisen aina jotakin oppia, niin minä opin tämän: tunti ei riitä mihinkään, ja ensi kerralla kellotus per esiintyjä käyttöön!

Lavalla Jussi Tiihonen Teokselta, Maria Saari Bazarilta,
kirjailijat Siiri Enoranta ja Bea Uusma
Kyselimme ensin vierailtamme heidän suhtautumisestaan kirjabloggareihin ja blogiarvioihin. Ilahduttavaa oli kuulla, että sekä Teos että Bazar uskovat niiden merkitykseen ja toivovatkin bloggareilta nimenomaan rehellistä, avointa arviota lukemastaan. Sympaattinen kirjailija Siiri Enoranta oli samaa mieltä ja kertoi myös lukevansa tyylikkään narsistisesti omista kirjoistaan kertovia arvioita. Olen muuten tähän asti blogannut hieman laput silmillä; en ole oikeastaan edes ajatellut, että esimerkiksi kirjailija itse lukisi mitä kirjoitan hänen tuotoksestaan. Blogivirtaa on sen verran paljon, etten ole edes kuvitellut soljuvani isossa virrassa mukana. En ole ehtinyt avata blogilleni Facebook-sivujakaan (tai ovat ne olemassa, mutta eivät vielä julkisesti avoinna).

Joka tapauksessa sen verran estynyt kirja-arvioijana olen, että koska tunnen muutaman kirjailijan henkilökohtaisesti, en heidän kirjojaan todennäköisesti tule blogissani arvostelemaan. Minulle kirjailijan kirja on kuitenkin hänen sydämensä varjo, enkä välttämättä osaisi nähdä mahdollisia heikkouksia teoksessa, jonka on kirjoittanut mielestäni sympaattinen ihminen. Toivoisin olevani jämptimpi ihminen erittelemään tuntemuksia, lokeroimaan siinä suhteessa kirjailijan eroon hänen henkilökohtaisesta persoonastaan, mutta en taida osata. Lienee tuttu ongelma muillekin bloggareille.

Sitten toki voi mennä toisinkin päin: Ensin on kirja, joka viettelee; sitten tapaat hänen kirjailijansa, joka on yhtä kiehtova kuin kirja. Nyt paljastan pienoisen ihastumiseni kohteen: Bea Uusma. Sain Naparetken käsiini vasta noin puolitoista viikkoa ennen Blogistanian-tilaisuutta, ja luin sen parissa illassa. Minulle kävi kuten Sideways-elokuvan kanssa aikoinaan. Naparetki sanana ei lähtökohtaisesti herättänyt minussa suuria tunteita; sehän tarkoittaa kaikkea väsyttävää, viimaa ja kylmää. Miehiä, jotka seikkailevat ja mittaavat matkaa ja tuulta. Olin kuitenkin kuullut Uusman tietokirjasta niin paljon ylistyksiä (esim. kirjailija Petri Tamminen hehkutti sitä meille Kirjailijan kanssa -lukupiirissä). Kun avasin kirjan, se tarttui minua äkkiä jäisillä kynsillään, sekoitti pääni ja raateli ajatukseni. Tämä kaikki siis hyvällä tavalla! Kirjassa on jokin outo taikapiiri, jonka sisälle Uusma ja Petri Stenmanin hieno käännös salakavalasti lukijansa vetää. En muista montaakaan kirjaa, joka olisi vaikuttanut minuun samalla tavalla.

Kukitettu arktisuuden asiantuntija
Bea Uusma
Sellaisen kokemuksen jälkeen itse kirjailijan tapaaminen on tietysti vaikuttavaa, semminkin kun Uusma on laittanut teokseensa koko sydämensä, ei vain varjoa. Haastattelussa hän nimitti 15 vuoden pituista Naparetki-työtä kolmanneksi lapsekseen, eikä ole sen vuoksi voinut lukea ainoatakaan siitä kirjoitettua arviota! Ymmärrän hyvin. En minäkään tahtoisi lukea päivälehdestä tai blogeista, miten lapseni joidenkin mielestä vaikkapa käyttäytyy typerästi. Mutta lohdutin Beaa kertomalla, että hänellä on poikkeuksellisen hieno lapsi: se on saanut ainakin Suomessa vain ylistystä ja ymmärrystä ja pelkkää rakkautta osakseen. Koska luimme Blogistanian-tilaisuudessa joitakin blogiarvioita ääneen, olin kääntänyt Bealle englanniksi muutaman arvion – en tietenkään tiennyt, ettei hän moisia lue. No, jos tuo on totta, niin suomalaisten bloggarien kehut ovat nyt sitten ensimmäisiä, joita hän Naparetkestään lukee.

Tunnen spontaanien heittojen ja sammakoidenkin olevan itselleni perin tyypillistä, koska puhun nopeammin kuin ajattelen. Näin ollen heti Bean Akateemisen ovella vastaanotettuani huudahdin, miten rakastunut olen hänen kirjaansa – miten rakastunut olen häneen! Ruotsalaisen mutkattomalla tavalla hän onneksi osasi ottaa pyrskähdykseni vastaan nauraen, ymmärsi heti sen tulevan aivan vahingossa sydämestäni. Nyt lyhyesti vilpittömän oloisen kirjailijan tavattuani Naparetki saa vain enemmän tenhoa. On kuin olisin lukenut toisen päiväkirjaa ja saanut tietää kirjoittajasta jotakin olennaista, jota todellisuus vain vahvistaa. Ihmeellinen nainen tuo Bea!

Palkitut 2015
Bea Uusma ei ole vielä päässyt irti Andreé-retkikunnan vuoden 1897 mysteeristä, josta kirja siis kertoo. Taitaa olla, että hänen lapsensa saa jonkinlaisen sisaren. Bea itse arveli tähän synnytykseen menevän toiset 15 vuotta; ehkä siis vuoden 2030 tienoilla meitä odottaa jatkokertomus skenaariolle, joka on yli sata vuotta kiehtonut ruotsalaisia tutkijoita.

Olen aina vilpittömän iloinen, kun joku kirjailija on kirjoittanut loistavan kirjan, hän saa siitä hienoa palautetta ja onnistuu sen kaiken kimalluksen keskellä säilyttämään avoimen ja uteliaan asenteen lukijoitaan kohtaan. Bea Uusma on ehdottomasti tällainen kirjailija. 

Toinen (tai kolmas, kun Hämeenlinnan-suurlähettiläs Juha Itkonen lasketaan) Kirjan ja ruusun päivänä lyhyesti tapaamani kirjailija oli saksalainen dekkaristi Nele Neuhaus, joka oli samaisena lauantaina promoamassa juuri suomennettua Lumikin on kuoltava -kirjaansa Akateemisessa. Siinäpä vasta sympaattinen nainen (muutaman minuutin perusteella)! Mutta ne ensimmäiset 20 sekuntia, tiedäthän. Jotenkin sen lukee ihmisen kasvoilta, milloin kohtaaminen on täynnä aitoa iloa puolin ja toisin. En edes usko siihen, että kirjailijat pystyisivät uuden kirjan julkaisun jälkeen omaksumaan jonkinlaisen markkinointimoodin; kyllä siihen tarvitaan usein iän ja kypsyyden lisäksi vilpitöntä sydäntä ja oikeaa halua kohdata lukijoita – ihmisiä. Pseudonyymilla kirjoittava Neuhaus on itse sanonut, että hänen menestyksensä (pelkästään Lumikki on myynyt Saksassa yli miljoona kappaletta) sulatteluun on auttanut suhteellisen myöhäinen ikä julkaista läpimurtoteos, siis elämänkokemus, ja itse lisäisin myös, että juuri se elämä, mitä hän on elänyt.

Niinpä on syytä lisätä Lumikki-dekkari lukulistalle, vaikken kirjallisuuden tätä lajia harrastakaan. Neuhausin promoaminen onnistui ainakin yhden lukijan verran. Onhan se vähän miljoonaan verrattuna, mutta hei: minulle jäi hyvä mieli ja lupaan olla lempeä, jos kirjan joskus täällä arvostelen! ;-)

3 kommenttia:

  1. Nyt harmittaa todella, etten päässyt tuonne paikalle, Akateemiseen. Olisin oitis liittynut Uusma-faniklubiin! Naparetki on niitä yksi lajissaan -kirjoja, ja Bea vaikuttaa upealta tyypiltä. Puhumattakaan bloggareista, joiden tekemät haastattelut missasin. Kiitos niistä ja raportoinnista!

    VastaaPoista
  2. Nyt harmittaa todella, etten päässyt tuonne paikalle, Akateemiseen. Olisin oitis liittynut Uusma-faniklubiin! Naparetki on niitä yksi lajissaan -kirjoja, ja Bea vaikuttaa upealta tyypiltä. Puhumattakaan bloggareista, joiden tekemät haastattelut missasin. Kiitos niistä ja raportoinnista!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei se mitään Arja - kommenttisi Napapiiristä meni Bealle asti englanniksi. :-) Olen näin ollen virallisesti kääntänyt blogisi nimenkin englanniksi: Culture blossoms. :-D

      Poista