Aina joku kesken

Helsingin kirjamessut 22. - 25.10.2015 Aki Ollikainen, mustan sadun kertoja ja Jukka Petäjä Kirjamessut eivät ole kuolleet. Kirjat eivät ole kuolleet. Mutta tilastojen mukaan kirjojen myynti on. Jos ei nyt kuollut, niin ainakin roimasti laskenut. Viime vuonna suomalaiset ostivat 22 miljoonalla eurolla vähemmän kirjoja kuin vuonna 2013. Humanistin matikkapäällä se tarkoittaa 700 000–800 000 kirjaa vähemmän suomalaisten kirjahyllyissä, jos oletetaan kirjan maksavan 25–30 € / kpl ( yle.fi ) . Tämä tarkoittaa kassamagneettikirjailijoille kuten Sofi Oksanen tai Ilkka Remes aikamoista vastuuta ylläpitää kustannusyhtiöitä. Heidän panoksensa vaikuttanee epäsuorasti myös siihen, että kustantamot julkaisevat esimerkiksi uusien, vielä kyntensä näyttämättömien esikoiskirjailijoiden tuotoksia, runokirjoista puhumattakaan. Kirjamyynnin laskeva tendenssi huolestuttaa minua kovasti, mutta ymmärrän sen takana vellovan, ihmisenkokoisen valintojen meren. Kun rahaa on vähemmän ...

Alussa oli kahvi, kynä ja teoria. Kirjallisuuden jälkeen kiehtovin tapa tarkastella maailmaa on minusta valokuvaus. Hyvä kuva pysäyttää ja herättää ajatuksia aivan kuten hyvä kirjallisuus. Hyvän valokuvan tekniset yksityiskohdat eivät ole ehkä maallikon selitettävissä, mutta kuvan tunnelma on aina. Kuvaa voi selittää aivan kuten romaaniakin.  Tähän asti minulla on ollut vain aavistus siitä, mistä hyvä kuva koostuu. Olen itse ottanut kuvia fiilispohjalta, usein pettynyt lopputulokseen, joskus kokenut vahingossa onnistumisenkin hämäävän tunteen (siis luullut osaavani). Halusin viimeinkin ymmärtää kameraani ja menin niin alkuun kuin mahdollista: digikuvauksen peruskurssille. Aalto yliopistossa työkseen opettava freelance-valokuvaaja Antti Huittinen osoittautui erinomaiseksi intensiivikurssin vetäjäksi. Hän oli rauhallinen, perusteellinen ja hauska olematta mitenkään toisesta maailmasta (olen aina pitänyt valokuvaajia hartaina taiteilijoina, jotka liikkuvat noin 10 sent...

Alan Bradley: Piiraan maku makea Bazar, 2014 385 sivua Maistuisiko pala? Englantilainen maaseutu ja kartanoelämä ovat minun arjestani yhtä kaukana kuin jonottaminen Tangomarkkinoiden päätähden nimikirjoitusta tai ahtautuminen kiinalaiseen ruuhkametroon. En ole koskaan asunut englantilaisessa kartanossa, eikä paikallinen maaseutu tai kyläkulttuuri ole minulle yhden kerran visiittiä tutumpaa. Mutta niin kauan kuin muistan, olen tuntenut outoa rakkautta käsitteitä kuten Lake District , Charles Dickens ja country house kohtaan. Englantilaisuudessa – tai ehkä siinä kuvitelmassa englantilaisuudesta – on jotakin kiehtovaa. Tätä nälkää kanadalaisen  Alan Bradleyn seikkailuromaani Piiraan maku makea ruokki herkullisesti. Tunnustaudun tällä puheella Flavia de Luce -faniklaanin jäseneksi, ja olen iloinen siitä. En lue salapoliisijännäreitä. Lapsena olin poskettoman ihastunut Sivar Ahlrudin kirjallisiin etsiväkaksosiin Klasiin ja Göraniin , ja neiti Etsiväänkin...

Petri Karra: Kotiinpaluu – Iloisten ihmisten huvila Gummerus, 2015 327 sivua Kyllähän jokainen tietää, ettei normaaleja perheitä olekaan. Perheiden sisäiset kuviot eivät ole välttämättä helpposelitteisiä tai ulkopuolisen silmin loogisia, saati sitten niitä normaaleja (jos sellainen termi on ikinä edes määriteltävissä). Joskus tuntuu, että perhe on kitkalla kyllästetty yksikkö, jossa samaa geeniperimää kantavat ihmiset menevät raiteiltaan joutuessaan liikaa tekemisiin toistensa kanssa – kaltaistensa mutta kuitenkin ratkaisevalla tavalla erilaisten. Siis yksinkertaisesti sanottuna tulevat hulluiksi toistensa seurassa. Kun lapset aikuistuvat, suhde vanhempiin outoutuu. Kaikki perheet ovat jollakin tavalla hullunkurisia. Nykyaikaisen perhekirjon varjossa ne korttipakan hullunkuriset perheet ovat lähes ikävystyttävän tavallisia. Petri Karran uutuusromaani Kotiinpaluu kertoo erään tällaisen omituisen perheen tarinan farssin voimin. Nelikymppisen Eevert Ylitalon elämäntila...

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni WSOY, 2015 165 sivua Kesä syyskuussa Tiedättekö, mikä harmittaa ehkä eniten modernia kotimaista kirjallisuutta lukiessa? Se kun törmää laiskaan ja liian tavanomaiseen kieleen, josta puuttuvat yllätykset tai omaleimainen kielentaju. Lukiessa syntyy pakonomainen velvoite muokata lauseita uudestaan, koska asiat olisi voinut – tai pitänyt – kirjoittaa toisin. Silloin kun kirjailijan kynä on tarpeeksi vahva, tällaista editointia ei uskalla edes ajatella; lukija tietää, että kirjailija on kapteeni, johon voi luottaa. Olen siis niitä nenäkkäitä lukijoita, joille ei riitä Remeksen tyylinen pelkkä täyteen pakattu tapahtumien jyrkillä, mustilla rinteillä laskettelu. Minä vaadin lumisia maisemia ajatella, pieniä kukkuloita ja keveitä laskuja, puuterilunta ja kunnon myräköitä, joiden keskeltä näkee ilon kiljahduksia synnyttäviä valonpilkahduksia. Siksi olen hieman ihmeissäni. Paljon kehuja niitannut Karoliina Timosen psykologinen trill...

Petteri Paksuniemi: Jouten Avain, 2011 164 s. Helsingin Kallio on pääkaupunkimme Berliini. Se on nuorten aikuisten, trendsettereiden, selmojen, juoppojen ja yksineläjien sulatusuuni, joka näyttäytyy romanttisrähjäisenä pelikenttänä kaikenkirjavalle elämälle. Muistatteko taannoisen samaisen kaupunginosan nimeä kantavan tv-sarjan tai kai olette nähneet ja lukeneet Pussikaljaelokuvan ja - romaanin ? Niissä kaikissa Kallio näyttää herkimmän ja kauneimman fasadinsa, jossa rujoutta on yhtä paljon kuin nostalgiaa ja vehreitä puistoja. Kävelin taannoin elokuisena iltana ystäväni kanssa Kallion kaduilla Huvilateltta-konsertin jälkeen. Katsoimme kuuta, joka mollotti yötaivaalla ja seurasi kulkuamme. Selma Palmu -tekstiililiikkeen edessä pohdimme trikoiden ja ihmisen elämää ja niiden molempien loppumista. Trikoot ostetaan netistä, kukaan ei käytä enää kangasnenäliinoja ja kauppiassukupolvet kuolevat. Sellaisia asioita pystyi käymään läpi vain Kalliossa. Sieltä syntyy tarinoit...

Heikki Hietala: Hotelli Tulagi Sitruuna Kustannus, 2014 358 s. Luin jokin aika sitten lehdestä, että sota-aiheista kirjallisuutta on julkaistu maailmalla yli 10 000 nidettä. Uskomaton luku. Tuossa luvussa on kyse nimittäin vain tietokirjallisuudesta. Oletan kovin yksioikoisesti, että aiheen täytyy todella kiinnostaa miehiä ja että noiden teosten kirjoittajat ovat enimmäkseen miehiä. Kaunokirjallisella puolella on sotakirjallisuuden kaanoniin kuitenkin Suomessa liittynyt isoja naisnimiä kuten vaikkapa Katja Kettu ja Sirpa Kähkönen , mikä on loistavaa. Loppujen lopuksi sodassa on aina kyse perimmäisistä asioista, ja siksi se lieneekin niin elokuvien kuin kirjallisuudenkin aiheena kiinnostava. Minua sota-aiheinen elokuvatuotanto tahi kirjallisuus ei ole kuitenkaan koskaan puhutellut. Siinä asetetaan väistämättä katseluetäisyydelle väkivaltaa, tuhoa ja julmuutta, joita minun – tällaisena ihmisenä kuin olen – on vaikea niellä. Hajottamisen ja tuhoamisen maailma tuntuu liian m...