Itkosen suru

Juha Itkonen: Ajo

Otava, 2014

283 sivua

Ensinnäkin Juha, pyydän anteeksi, että luin romaanisi Ajon välittömästi Pauliina Rauhalan Taivaslaulun jälkeen. Se ei ollut sinun vikasi, mutta se vaikutti arviointikykyyni.

Jokaisen luetun kirjan jälkeen lukijan tulisi voida pitää kirjallinen puhdistustauko, joka pyyhkisi värittyneen lukumuistin jälleen tyhjäksi tauluksi. Mutta sellaiseen ylellisyyteen vain harvalla on varaa tässä rajatussa maanpäällisessämme. Pelkään siis, että Taivaslaulun runollinen, satumainen kieli moukaroi minua lukijana Ajon kyydissä.

Olemme elämämme ja kokemustemme kireässä talutusnuorassa myös silloin, kun luemme. Kaikki se mitä olemme lukeneet kuljettavat tunteitamme ja lukukokemustamme, mutta myös kaikki se, mitä meille on tapahtunut siihenastisessa elämässämme. Jäin pohtimaan näiden kahden kirjan jälkeen tätä – miksi on näin? Miksi minä olen lukijana aina myös kokija, ihminen, jonka menneisyys kurkkii olkapäältä? Tyhjiössä ei tapahdu koskaan ainuttakaan tunnetta.

Minulle lukeminen on ennen kaikkea tunne. Hyvä kirjallisuus ei ainoastaan toimi lausetasolla ja rakennu kielen nerokkaasta, normejakin rikkovasta tai erityislaatuisesta tavasta käyttää kieltä. Mielestäni hyvän kirjan tunnistaa siitä, että se hapuilee lukijan jonkinlaista sensitiivistä hermostoa, löytää lukijan kokemasta yhteistä pintaa, jota koskettaa. Yksi tekijä tässä prosessissa on toki kaunis kieli, loput jotakin kielenulkoista ja subjektiivisempaa. Mitä lukijalle tapahtuu, kun hän lukee? Miksi se tapahtuu? Pidin Ajosta kyllä, mutta Itkosen parhaimpana en sitä missään nimessä pidä. Minulle se oli luultavasti Seitsemäntoista.

Traagisinta maailmassa on oikea elämä ja kohtalot, jotka ajavat ihmisen toisaalle, jonnekin ei-odotettuun. Niinpä Ajon koskettavin kohta löytyy viimeiseltä sivulta, kun Itkonen kertoo lyhyesti, varsin koruttomasti palan oman sukunsa historiasta, isovanhempiaan kohdanneesta auto-onnettomuudesta. Tämä kohta – ainoana kirjassa – nosti vedet silmiini. Se tunne, että tämä menetys on ollut joidenkin kohtalo todella. Ajon paikoin lohduton toivottomuus ja sivuilta tihkuva kaipuu jättivät valitettavasti jotakin vajaaksi, aivan kuin teksti ei olisi ihan yltänyt sinne, minne se kurotti. Romaanin parasta antia on kiistatta osin todellisuuteen perustuvat hahmot, Heljä ja Onni ja heidän kohtalonsa, jakamaton ja erilleen ajava suru, jonka käsittelemiseen pariskunnalla ei ole yhteisiä sanoja. Se miten Heljä kipuilee kiisseleidensä ja kaalilaatikoidensa keskellä ja Onni ajautuu puolestaan irtosuhteeseen, on täynnä tarkkaa ihmisyyden tutkiskelua. Me menetämme, emmekä voi sille mitään, mutta mitä sitten tapahtuu, riippuu kyvystämme käsitellä elämän perusoppia: mikään ei ole ikuista. Onnin epätoivoinen teko lopussa sinetöi Ajon teeman ja muodostuu romaanin kauneimmaksi virkkeeksi: 

Sillankaide antaa periksi kun Onni ajaa sitä päin, lentää oman pienen vankilansa sisällä kaiteen yli veteen, menettää iskun voimasta tajuntansa ja alkaa sitten vajota hitaasti mutta vääjäämättömästi kohti pohjaa niin kuin kaikki raskaat asiat aina. (s. 267)

Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarja synnytti menestyksensä myötä kirjataivaalle keskustelun omaelämänkerrallisen tekstin luotettavuudesta mutta myös koskettavuudesta. Miksi sillä, mikä todella tapahtui, on enemmän voimaa kuin täysin keksityllä? Onko puhdas fiktio – kuinka surulliseksi tahansa synnytettyä – kuitenkin aina askeleen irti kirjoittajan kynästä ja näin lukijan tunteista? Onko totuus aina tarua ihmeellisempää?

Itkosen kynän jälki on ollut terävintä hänen kuvatessa rock-sukupolven ikävää kitaroiden ja tähteyden lavalle. Niin Ajossakin päiväkirjamerkintöjen Jouko, nuorena kuollut ja tulevaisuuden sankariviittaa harteillaan kantava poika, joka nousee kirjan kaaresta esille kuin Feeniks-lintu tuhkasta, on kaikessa naiiviudessaan sydäntäsärkevän todellinen hahmo. Joukossa on pala meitä kaikkia teininä, sitä loputonta hapuilua ja epävarmuutta, joka oli samaa 60-luvulla kuin 20 vuotta myöhemminkin.

Sen sijaan Ainon ja Piin parisuhdekipuilu on tästä menneisyyden kehyskertomuksesta irrallinen, miltei väkisin istutettu. Sen lukeminen oli paikoin vaivaannuttavaa. Siinä missä Heljän kipu tuli esille tekoina kangaspuiden hakkaamisesta koiran ampumiseen, Ainon tuskaa ja pakoa on selitetty liikaa. Siitä huolimatta en lukijana ymmärrä, mikä hänen hätänsä oikeastaan oli. Liekö tässä se Itkosen sanoma? Millainen suru on tarpeeksi suuri, jotta sen saa huutaa maailmalle? Miten paljon enemmän painaa oman lapsen ennenaikainen kuolema, jos toisessa vaakakupissa on menestyvän, mediaseksikkään pariskunnan toisiinsa tylsistyminen ja syntymättömät lapset? En suostu hyväksymään Piin ja Ainon tarinaa suvun yhteisen jaettavan surun jatkumona Heljän ja Onnin tragedialle.

Zum guten Ende: Heljän ja Onnin surun otan lähelle sydäntäni, ja pidän sitä siellä hetken. Sitten jatkan matkaani, luen uusia kokemuksia. Kiitän Juha sinua siitä, että tapasi kertoa kohtaloita on minun sukupolveni ääni, eikä äänessäsi ole mitään vikaa. Loppujen lopuksi kaikki lukeminen on ikuista vuoropuhelua tekstien, lukijoiden ja kirjoitetun kesken, etkä sinä kirjailijana voi sille mitään.