Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on 2015.

Vuonna 2015

Kuva
On uudenvuoden aatonaatto ja kotonani kuusivuotiaiden helvetti valloillaan. Niitä on kolme, ja niistä lähtee enemmän ääntä kuin huomenna puolelta öin raketeista. Olen illan aikana ehtinyt komentaa muutaman kymmentä kertaa, mutta sehän nyt on kuin huutaisi tyhjiä sanoja mustaan metsään. 

Minulla ei ole omaa työhuonetta, jonne vetäytyä rauhaan ajattelemaan. Jos haluan kirjoittaa ennen iltakymmentä, on ainoa vaihtoehto sopeutua olohuoneessa äänimaailmaan ympärillä tai karjua lapset yhteen huoneeseen suljetun oven taa. Niin, sitä jälkimmäistäkin kokeilin. Se toimi noin puolisen tuntia, kun huoneeseen rakennettu maja oli vielä tarpeeksi jännä. Nyt ne pääsivät vapaiksi ja leviävät kotimme joka sopukkaan. Mutta eivätpähän ole ipadilla. Ne leikkivät, ovat hippaa, toteuttavat itseään. Siitä on vaikea tänä digiaikana rankaista. Ja toisaalta: kolmesta voin kaksi ulkoistaa viimeistään tunnin päästä – jei!

Mutta eihän minun noista vapaista sieluista pitänyt kirjoittaa vaan kuluneesta kirjavuodesta. …

Omanlaista joulua

Kuva
Perhaps too much of everything is as bad as too little.                  - Edna Ferber -
Joulumieltä, lukemisen iloa, sopivasti rakkautta, suklaata vähän enemmän kuin väittävät hyväksi, laiskoja tunteja, hiljaisuutta villasukat jalassa, puheensorinaa, lämmintä kättä poskella, hassusti koristeltuja kuusia, punaviiniä ystävien kesken, odottamattomia lahjoja, hyvää unta, kylmäposkisia omenoita, valoa ikkunassa, malttamattomia katseita. Omanlaista joulua meille kaikille.

Villit koirat ja vapaa ruoho

Kuva
Virpi Pöyhönen: Doe WSOY, 2015 276 sivua
Äiti. Minä en halua kadota vihaan. Haluan elää aidan molemmilla puolilla, katsoa totuuteen suoraan ja väistämättä, yrittää nähdä selkeästi. Ja se voi tapahtua ainoastaan ilman vihaa. Vasta sen jälkeen kaikki, ja tarkoitan aivan kaikki, voi muuttua, vasta silloin ruoho lainehtii aidan molemmilla puolilla. (s. 275)
Olen viime aikoina kummastellut kirjamakuani. Sytyn aina surkeista tarinoista, rikkinäisistä ihmisistä, menetyksestä ja inhottavista ihmiskohtaloista. Toivon pilkahdus ilahduttaa, mutta sitä ei mitenkään tarvita, jotta kirja voittaisi minut puolelleen. Minulla on aina ollut sitkeä draamankaipuu sisälläni. Mutta draaman pitää maistua vähän äkkiväärältä, ripaus epäreiluutta ja paskaa säkää tekee minulle nautinnon. Surussa on minun parhaat evääni. En todellakaan ole keveiden ja runollisten tarinoiden ystävä, enkä myöskään kaipaa korulauseita ja mahtipontisia, kerronnallisia sinfonioita – taidan olla niihin hieman liian yksinkertainen. Haluan …

Rosenlundin jäätynyt meri

Kuva
Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5
2015, Schildts & Söderströms
155 sivua


Näin kerran unta, että kanniskelin mukanani kangaskääröä. En enää muista, miten kauan sitä tein tai mitä muuta samalla tein. Muistan unen tunnelman. Jokin tiivis tunne oli kääntymäisillään katastrofaaliseen suuntaan. Olin menettämäisilläni jotakin, jokin oli luisumaisillaan hallinnastani. Ja kaikkein selvimmin muistan, mitä tapahtui sekunnin murto-osa ennen unen loppua: pudotin kangaskäärön maahan, ja sen sisältä vieri esiin pieni sikiö. Sillä oli pikkuveljeni kasvot. (s. 118)
On vaikea määritellä tai eritellä sitä, miksi Mathias Rosenlundin teksti puree minuun aivan järjettömällä tavalla. Olen lumoutunut hänen rehellisyydestään ja analyyttisestä mielestä, kielestä, jolla hän raapii itseään vereslihalle kertomalla asioita, joista meistä kukaan harvemmin haluaa edes läheisilleen puhua: varattomuudesta, masennuksesta, perheen sisäisestä pahasta olosta, alkoholismista ja peloista elää omaa elämäänsä oikein. 
Tiedän, e…

Lauluja sodasta

Kuva
Jenni Linturi: Isänmaan tähden Teos, 2011 233 sivua Paljon on kärsitty vilua ja nälkää. Lapsuudesta on eritoten tuo kohta jäänyt mieleen siitä kalliista laulusta, johon koulussa tutustuimme. Lause ahdisti minua, koska siinä yhdistyi kaksi silloisen elämäni näkökulmasta konkreettisesti pelottavaa asiaa: se ettei olisi ruokaa ja että olisi koko ajan kylmä. Minulle se oli äärimmäisen epätoivon kiteytymä, ei ehkä sodan, jota en tuon ajan lapsena samalla tavalla ymmärtänyt.

Jenni Linturin värähdyttävä ja tarkkanäköinen esikoisteos Isänmaan tähden käy käsiksi sodan viluun ja nälkään. Paljon käsittää tässä yhden ihmiselämän, aina Euroopan sotatantereelta 40-luvulta kuolinvuoteelle asti, hetkeen jolloin viimeinen putoaminen alkaa. Vilu on niin fyysistä kuin henkistäkin, kaikkialla läsnä elämän läpi.

Kunnolliset suomipojat värväytyvät toisessa maailmansodassa Saksan armeijaan, lähtevät vapaaehtoisesti taistelemaan Waffen-SS-joukon riveihin. He ovat nuoria, puhtoisia ja terveitä – sitä heidän on olt…

Liekki auringossa

Kuva
Tua Harno: Oranssi maa Otava, 2015 336 s.

Tuollaisilla matkoilla, Sanna sanoi, jännite on aina siinä, selviääkö ihminen omista ajatuksistaan. Onko hänen elämänliekkinsä tarpeeksi voimakas, jaksaako se palaa, kun kädet ja jalat lakkaavat kantamasta, kun iho hiertyy irti.
Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Miten kauas, se riippuu lähtijästä. Kaikille ihmisille ei meneminen ole mahdollista; sielu eivätkä jalat kanna, mutta kun kaikki maailman tähdet asettuvat oikeaan asentoonsa ja lähteminen mahdollistuu, voi syntyä merkittäviä tarinoita kuten Oranssi maa.
Tua Harnon muutaman vuoden takainen esikoisteos Ne jotka jäävät oli taidokas, kauniisti kudottu kertomus isistä, äideistä ja tyttäristä. Täysin ulkopuolinen seikka kirja-arvioissa, mutta voih niin kovin inhimillinen, on esikoiskirjailijan ja lukijan lyhyt kohtaaminen 2013 kirjamessuilla HS:n esikoispalkintoehdokkaiden paneelikeskustelun jälkeen. Ne 20 ensimmäistä sekuntia, tiedättehän. Harno oli ihastuttava, keijukaismainen ja lemp…

Rehellisyydestä

Kuva
Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20
Schildts & Söderströms, 2013
159 sivua

Lienen typerä ja ennakkoluuloinen, kun ajatus suomenruotsalaisesta köyhästä tuntui minusta vielä jokin aika siten vähän paradoksilta. Eihän sellaisia ole. Kaikilla suomenruotsalaisilla on asiat hyvin.
On ahdasmielistä olettaa elämässä ylipäätään mitään, varsinkaan ihmisistä.
Rohkea ja lahjakas suomenruotsalainen Mathias Rosenlund kirjoitti pari vuotta sitten esikoisromaaninsa siitä, mitä on olla köyhä nyky-Suomessa. Omaelämäkerrallisesta kirjasta Vaskivuorentie 20 (Kopparbergsvägen 20) tuli ilmestyttyään jonkinlainen kirjallinen tapaus, useastakin syystä: Se oli avoin tilitys lapsiperheen elämästä ilman säännöllisiä tuloja sosiaalitukiviidakossa, paljastus masennuksen vaikutuksesta perheeseen, uskomus köyhyyden periytymisestä sukupolvelta toiselle. Sen lisäksi romaani oli suomenruotsalaisen humanistin, kirjallisuuskriitikon ja -keskustelijan puheenvuoro – kriitikon, joka kirjoitti maineikkaisiin julkaisuihin k…

Kadonneet vastaukset

Kuva
Roope Sarvilinna: Kateissa Tammi, 2015 176 sivua

Niin se homma menee, ei olla kaksosia, yks jätkä jää, toinen lähtee.
Katoaminen on aina jonkin kuolemista. Useimmiten surevien joukko jää. Katoamisesta puuttuu kuitenkin reiluus ja kohtuus; kuoleman edessä surevalle läheiselle jää enemmän vastauksia ja asiat voi asettaa mittasuhteisiin. Mutta millainen on mittasuhde, kun lähiomainen katoaa jäljettömiin?
Espoolaisen ortopedi Roope Sarvilinnan erikoinen esikoisteos Kateissa kertoo lyhyesti kuin päiväkirjaottein kahden veljeksen liittoutumasta, josta toinen sanoutuu yllättäen aikuisiällä irti ja katoaa maailmalle kokemaan ja näkemään asioita useaksi vuodeksi. Veljet ovat olleet aina läheisiä, mutta heidän polkunsa ja valintansa ovat poikenneet toisistaan. Toisesta tulee enemmän se taivaanrannanmaalari ja tuhlaajapoika, ja toinen taas kulkee odotetun tien opiskelun, uran, perheen ja kesämökin kautta kohti vakaata keski-ikää.
Jäljelle jäänyt Höntynen ryhtyy etsimään lähtenyttä veljeään Juntusta. T…

Metallimiehen tarina

Kuva
Joonas Konstig: Perkele Gummerus, 2015 584 sivua

Ensin oli rhythm and blues. Afroamerikkalaisten miesten populäärimusiikki, josta 50-luvulla kehittyi villimpi ja aggressiivisempi rock and roll. Kun 60-luku taittui seuraavaan kymmeneen, syntyi uusi ilmiö, metallimusiikki. Se on kaikista rock and rollin alalajeista ”äärimmäisin, kun puhutaan äänenvoimakkuudesta, miehisyydestä ja mahtipontisuudesta” (wikipedia.fi).

Miehistä ja mahtipontista. Juuri tästä tematiikasta Joonas Konstig on kirjoittanut uusimman romaaninsa Perkele. Se on tarina kahdesta erilaisesta lapsuudenystävästä, Rekosta ja Miikasta, joiden elämät risteytyvät kymmeniä vuosia myöhemmin. Miikasta on tullut maailmanlaajuisesti palvotun hevibändin solisti. Reko taas on entinen rauhanturvaaja, jonka perheetön elämä on paikoilleen pysähtynyttä, kunnes hänet kutsutaan turvamieheksi Miikan Total War -bändin kiertueelle.

Siinä missä Perkele on kuvaus kahden miehen eri tavasta käsitellä ja hyväksikäyttää maailmaa, piirtää se myös peruste…

Messus sentään!

Kuva
Helsingin kirjamessut 22. - 25.10.2015
Kirjamessut eivät ole kuolleet. Kirjat eivät ole kuolleet. Mutta tilastojen mukaan kirjojen myynti on. Jos ei nyt kuollut, niin ainakin roimasti laskenut. Viime vuonna suomalaiset ostivat 22 miljoonalla eurolla vähemmän kirjoja kuin vuonna 2013. Humanistin matikkapäällä se tarkoittaa 700 000–800 000 kirjaa vähemmän suomalaisten kirjahyllyissä, jos oletetaan kirjan maksavan 25–30 € / kpl (yle.fi).
Tämä tarkoittaa kassamagneettikirjailijoille kuten Sofi Oksanen tai Ilkka Remes aikamoista vastuuta ylläpitää kustannusyhtiöitä. Heidän panoksensa vaikuttanee epäsuorasti myös siihen, että kustantamot julkaisevat esimerkiksi uusien, vielä kyntensä näyttämättömien esikoiskirjailijoiden tuotoksia, runokirjoista puhumattakaan.
Kirjamyynnin laskeva tendenssi huolestuttaa minua kovasti, mutta ymmärrän sen takana vellovan, ihmisenkokoisen valintojen meren. Kun rahaa on vähemmän tuhlattavana kulutushyödykkeisiin, joihin kirjakin lukeutuu, rahaa menee sinne, missä…

Valo on kuva

Kuva
Kirjallisuuden jälkeen kiehtovin tapa tarkastella maailmaa on minusta valokuvaus. Hyvä kuva pysäyttää ja herättää ajatuksia aivan kuten hyvä kirjallisuus. Hyvän valokuvan tekniset yksityiskohdat eivät ole ehkä maallikon selitettävissä, mutta kuvan tunnelma on aina. Kuvaa voi selittää aivan kuten romaaniakin. 
Tähän asti minulla on ollut vain aavistus siitä, mistä hyvä kuva koostuu. Olen itse ottanut kuvia fiilispohjalta, usein pettynyt lopputulokseen, joskus kokenut vahingossa onnistumisenkin hämäävän tunteen (siis luullut osaavani). Halusin viimeinkin ymmärtää kameraani ja menin niin alkuun kuin mahdollista: digikuvauksen peruskurssille.
Aalto yliopistossa työkseen opettava freelance-valokuvaaja Antti Huittinen osoittautui erinomaiseksi intensiivikurssin vetäjäksi. Hän oli rauhallinen, perusteellinen ja hauska olematta mitenkään toisesta maailmasta (olen aina pitänyt valokuvaajia hartaina taiteilijoina, jotka liikkuvat noin 10 senttiä maanpinnan yläpuolella). Kävimme läpi kameran tekni…

Maku voi niin makea!

Kuva
Alan Bradley: Piiraan maku makea Bazar, 2014 385 sivua

Englantilainen maaseutu ja kartanoelämä ovat minun arjestani yhtä kaukana kuin jonottaminen Tangomarkkinoiden päätähden nimikirjoitusta tai ahtautuminen kiinalaiseen ruuhkametroon. En ole koskaan asunut englantilaisessa kartanossa, eikä paikallinen maaseutu tai kyläkulttuuri ole minulle yhden kerran visiittiä tutumpaa. Mutta niin kauan kuin muistan, olen tuntenut outoa rakkautta käsitteitä kuten Lake District, Charles Dickens ja country house kohtaan.
Englantilaisuudessa – tai ehkä siinä kuvitelmassa englantilaisuudesta – on jotakin kiehtovaa. Tätä nälkää kanadalaisen Alan Bradleyn seikkailuromaani Piiraan maku makea ruokki herkullisesti. Tunnustaudun tällä puheella Flavia de Luce -faniklaanin jäseneksi, ja olen iloinen siitä. En lue salapoliisijännäreitä. Lapsena olin poskettoman ihastunut Sivar Ahlrudin kirjallisiin etsiväkaksosiin Klasiin ja Göraniin, ja neiti Etsiväänkin tutustuin, mutta sen enempää en ole jaksanut dekkarimaailmas…