keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Vuonna 2015

Kirjan alku.

On uudenvuoden aatonaatto ja kotonani kuusivuotiaiden helvetti valloillaan. Niitä on kolme, ja niistä lähtee enemmän ääntä kuin huomenna puolelta öin raketeista. Olen illan aikana ehtinyt komentaa muutaman kymmentä kertaa, mutta sehän nyt on kuin huutaisi tyhjiä sanoja mustaan metsään. 

Minulla ei ole omaa työhuonetta, jonne vetäytyä rauhaan ajattelemaan. Jos haluan kirjoittaa ennen iltakymmentä, on ainoa vaihtoehto sopeutua olohuoneessa äänimaailmaan ympärillä tai karjua lapset yhteen huoneeseen suljetun oven taa. Niin, sitä jälkimmäistäkin kokeilin. Se toimi noin puolisen tuntia, kun huoneeseen rakennettu maja oli vielä tarpeeksi jännä. Nyt ne pääsivät vapaiksi ja leviävät kotimme joka sopukkaan. Mutta eivätpähän ole ipadilla. Ne leikkivät, ovat hippaa, toteuttavat itseään. Siitä on vaikea tänä digiaikana rankaista. Ja toisaalta: kolmesta voin kaksi ulkoistaa viimeistään tunnin päästä – jei!

Mutta eihän minun noista vapaista sieluista pitänyt kirjoittaa vaan kuluneesta kirjavuodesta. Luin ihastelemani Lumiomenan kirjallisen vuosikatsauksen 2015 luettuna, ja se sai minut ajattelemaan omaa laihaa lukuvuottani. Epäilen Katja, että olet vampyyri. Et nuku koskaan, ehdit lukemaan mahtavia romaaneja kasapäin ja sen lisäksi olen blogistasi ymmärtänyt, että perheellisenä elät muutenkin. Vielä joskus vien sinut kaljalle ja joudut vahingossa tuopin äärellä kertomaan kaikki salaisuutesi! :-)

Katjan postauksessa oli kuitenkin monta mielenkiintoista kirjaa, joihin en ole itse päässyt ikävä kyllä vielä käsiksi. Stoner on varauksessa ja vapautuu pian, samoin Rakkaudenhirviö. Niitä ennen on kuitenkin muutama muu kiinnostava kirja, joista Kaj Korkea-ahon Paha kirja ja Vuokko Sajaniemen Pedot jo odottavat yöpöydällä. Stoner ja Rakkaudenhirviö eivät ole toki ainoat varauksessa odottelevat, siellä on noin 16 muutakin, joista suurin osa tosin lukittuina. Helmet-varausjärjestelmän nerokkain keksintö on lukitus-näppäin, jonka ansiosta varauksia voi laittaa lukkoon ja muut myöhemmin varauksen jättäneistä voivat ohittaa sinut, mutta kun vapautat lukituksen, jatkat jonossa siitä mihin jäit. Et siis joudu suinkaan jonon hännille. Lukitus on ikään kuin muistilappu must read -kirjoille. Ihan mun lempparitoiminto!

Ehkä en koskaan pääse itse aiheeseen – vuoden 2015 NE kirjat, koska ensin täytyy puhua muista asioista. Räiskyvistä ilotulitusraketeista kaksi ulkoistettiin juuri, kunhan ne ensin mehutettiin. Kastuivat ja jäljelle jäi suloinen pihinä. Sitten vaan ovi auki ja kiitos seurasta, pienet! 

Kuulkaa, nyt on paha. Olen nimittäin jo jonkin aikaa vellonut lukutilassa, jota voisi nimittää ei syty, ei lähde -tilaksi. Pöyhösen Doe pääsi onneksi hämmentämään tilaa mukavasti ja kutkutti, mutta sen jälkeen ja sitä ennen on pää loimottanut tyhjää lukiessa. Hyvä esimerkki on parhaillaan kesken oleva Aki Ollikaisen Musta satu. Voi miten olenkaan Akin tätä seuraavaa Nälkävuoden jälkeen odottanut! Sain kirjan lahjaksi jo syksyllä, mutta pimittelin aarretta hyllyssä tähän asti. En tiedä, mikä minussa on vikana. En vain pääse kirjaan sisälle. Se ei joko päästä tai en vain löydä oikeaa ovea. Kirjan alussa en saanut eri henkilöistä kiinni, ja kohti loppupuolta päähenkilön avioero ei hätkäytä tai sureta. Olen niin ulkopuolella kuin olla voi. Siinä se Tattarisuo levittyy eteen, irtokäsiä löytyy mutta kauhua ei, enkä ole tarinassa mukana. Juoksen vain sen perässä ja hapuilen takinliepeitä. Otteeni lipsuu. Voisiko joku kertoa, mistä on kyse?

Petri Tammisen Meriromaanin kanssa kävi myös kehnosti, joten jätin sen reilusti kesken, koska laina-aikakin loppui. Nyt olen lunastanut romaanin kirjastosta uudestaan ja luen sen seuraavaksi, sillä Kirjailijan kanssa -lukupiiri ja Tammisen haastattelu Rikhardinkadun kirjastossa odottaa tammikuun puolessa välissä. Olen Tammis-fani; tykkään hänen huumoristaan ja persoonastaan, joten odotukset Meriromaanillekin olivat isohkot. Olen kuitenkin vielä optimisti ja uskon toisen kerran suomiseen.

Mutta: Jos Korkea-ahon Paha kirja ei syty eikä lähde sekään, en edes uskalla katsoakaan Neljäntienristeykseen päin tai hakea kirjastosta kauan odottamaani Karin Ehrnroothin Hamburg Bluesia. Lopetan lukemisen ja aloitan jääkiekon ja formuloiden seuraamisen ja palaan kirjalähteille vasta eläkeiässä!

Tällä postauksella oli aihekin, ehkä katsaus vuoden 2015 aikana luettuihin kirjoihin? No, loin äsken katsauksen. Kirjoja ei ole vuoden listalla paljon, koska luen hyvin pienissä erissä ja melko hitaastikin. Olen sellainen tekstissä haahuilija, myös nopeasti kyllästyvä ja toimesta toiseen ryhtyvä, koska aina on suoritettavaa. Usein imuroin, ripustan pyykkiä, ruokin lasta ja kirjoitan yhtä aikaa. Luova kirjoittaminen on harrastus, joka vaatisi ajatusrauhaa, mutta monesti harrastelen sellaisessa kotiaskareiden ja tapahtumien kakofoniassa, että on suorastaan ihme, jos joku ulkopuolinen ymmärtää tekstejäni. Agricola sentään millaista tekstiä syntysikään, jos voisin keskittyä hiljaisessa tilassa! 

Tai ehkei mitään syntyisikään. Ehkä käynnistyn vain, kun maailma on käynnissä ympärilläni enkä ole pääni kanssa kaksin. Haluaisin toki olla kuin Matt Berningerin lyriikka: I’m sorry I missed you / I had a secret meeting in the basement of my brain. Totuus lienee – pelkään pahoin –, että tapaamisia ei pohjakerroksessani juurikaan ole, ja kaikki on vain sattumaa. Se mitä kirjoitan, se mitä siitä syntyy ja se mitä luen. Ja kun kaikki on sattumaa, en ole vastuussa mistään enkä voi ohjata mitään. Ihana synninpäästö näin vuoden lopuksi! Nyt itse aiheeseen:

Vuonna 2015 sattuma toi luettavaksi sellaisia hienoja uusia tuttavuuksia kuin Patrick Modiano, Jonas T. Bengtsson, Joni Skiftesvik, Pauliina Rauhala ja Mathias Rosenlund. Kaikki erilaisia, kaikki hienoja ja kaikki kirjailijoita, joita en pysty unohtamaan. Kaikki jokseenkin pienten teemojen äärellä. Ei sotaa, ei rauhaa, mutta rakkautta kyllä. Ei elokuvallista ja pöyheän prameaa, mutta yhden ihmisen elämän kokoista. Sellaista, joka muotoutuu ikävästä ja surusta hieman rujoksi ja oudoksi. Kyse ei ole rakkausromaaneista vaan pikemminkin romaaneista, joissa on rakkautta, koska niissä on ihmisiä.

On jokseenkin sattumaa, että luen niitä kirjoja, joita luen. On oikeastaan vain sattumaa, että aloitin maaliskuussa 2015 blogini pitämisen. Ja kaikkein suurin sattuma ovat ne novellit, joita proosakurssilleni kirjoitan. Minulla ei ole mitään master plania, aivojeni kellarissa ei kypsy suuria ajatuksia, joita innostuneena kristallinkirkkaina jakelen. Menen virran viemänä. Mutta sitähän ei kukaan tiedä, kuka minun virtaani ohjaa.

Vuosi 2015 oli monella tavalla silti kirjaisa vuosi, kirjaisin ehkä minulle koskaan. Kirjallisuus voi toteutua niin monella tapaa (ihmisinä, tapahtumina). Ja kun lukemaansa alkaa analysoida kirjoittamalla, on kuin lukisi kirjan yhden kerran sijasta kaksi tai kolme. Tuplaan tai triplaan tällä tavalla lukemani kirjat. Eikä se ole yhtään sattumaa, vain silkkaa matematiikkaa!

Mieluisaa vuodenvaihdetta kaikille & valloittavia tunnetiloja tulevien kirjojenne parissa.

Lopussa seisoo kakku. Kiitos teille, lukijat!


keskiviikko 23. joulukuuta 2015

Omanlaista joulua


Perhaps too much of everything is as bad as too little.
                 - Edna Ferber -

Joulumieltä, lukemisen iloa, sopivasti rakkautta, suklaata vähän enemmän kuin väittävät hyväksi, laiskoja tunteja, hiljaisuutta villasukat jalassa, puheensorinaa, lämmintä kättä poskella, hassusti koristeltuja kuusia, punaviiniä ystävien kesken, odottamattomia lahjoja, hyvää unta, kylmäposkisia omenoita, valoa ikkunassa, malttamattomia katseita. Omanlaista joulua meille kaikille.

Villit koirat ja vapaa ruoho

Virpi Pöyhönen: Doe
WSOY, 2015
276 sivua

Äiti. Minä en halua kadota vihaan. Haluan elää aidan molemmilla puolilla, katsoa totuuteen suoraan ja väistämättä, yrittää nähdä selkeästi. Ja se voi tapahtua ainoastaan ilman vihaa. Vasta sen jälkeen kaikki, ja tarkoitan aivan kaikki, voi muuttua, vasta silloin ruoho lainehtii aidan molemmilla puolilla. (s. 275)

Olen viime aikoina kummastellut kirjamakuani. Sytyn aina surkeista tarinoista, rikkinäisistä ihmisistä, menetyksestä ja inhottavista ihmiskohtaloista. Toivon pilkahdus ilahduttaa, mutta sitä ei mitenkään tarvita, jotta kirja voittaisi minut puolelleen. Minulla on aina ollut sitkeä draamankaipuu sisälläni. Mutta draaman pitää maistua vähän äkkiväärältä, ripaus epäreiluutta ja paskaa säkää tekee minulle nautinnon. Surussa on minun parhaat evääni. En todellakaan ole keveiden ja runollisten tarinoiden ystävä, enkä myöskään kaipaa korulauseita ja mahtipontisia, kerronnallisia sinfonioita – taidan olla niihin hieman liian yksinkertainen. Haluan lauseeni kompakteina ja surun selittelyittä. Asiat kuten ne ovat. Mietin itse loput ja tulkitsen. Jaarittelu saa minut tylsistymään, ja ilmeisesti kaikenlainen liika onni.

Sellaisille ihmisille kuin minä ovat kirjat kuten Virpi Pöyhösen Doe suurta mannaa. Jos tunnistat yltä itsesi, Doe saattaa olla myös sinun kirjasi.

Pöyhösen uusin romaani on kertomus äidistä ja tyttärestä. Se on kertomus kivusta, joka siirtyy äidiltä tyttärelle, kunnes kipu muuttuu vihaksi, jonka kanssa ei voi elää. Patty Jonesin äiti hylkää perheensä, kun Patty on alta kymmenen. Lapsuus amerikkalaisessa, köyhille tarkoitetussa sisäoppilaitoksessa vie lopulta Pattyn nuoruuden, puhtauden. Tilalle hän saa kyvyttömyyden rakastaa omia lapsiaan, tai ainakin kuutta poikaansa. Ash, Ben, Cee, Dan, Evy ja Foo ovat Pattylle vain aakkosten kuusi ensimmäistä kirjainta, kuin äkkiseltään ruutupaperille sutaistut luonnokset. Pattyn ainoa tytär Mary, kovin nuorena saatu esikoinen, saa kaiken sen rikkinäisen rakkauden, jota Patty sisällään kantaa. Tästä rakkaudesta tulee kuitenkin selli, joka vangitsee kirjaimellisesti. Lopulta 14-vuotiaalla Marylla ei ole muuta vaihtoehtoa, kuin paeta äitiään, jota hän uskoo vihaavansa.

Pöyhösellä on vangitseva kyky kuvata tavallisen elämän traumoja köyhässä, amerikkalaisessa pikkukaupungissa. Sen vastapainona on ahtaalle ajetun intiaaniheimon vapaa elämä aitojen sisällä reservaatissa – Pattyn lapset ovat puoli-intiaaneja, sillä sisäisen rauhan ja ehkä rakkauden toiseen ihmiseen Patty on löytänyt vain intiaanien reservaatista. Kaupungissa kukaan ei ole vapaa, sillä sinne muuttaa mystinen Harry Battlefield, joka rakentaa taloja ja aitaa niiden ympärille tuhoten samalla asumatonta maata, ruohoa, joka haluaisi kasvaa vapaana.

Pöyhönen liikuttelee rahaa ja valtaa edustavan Harryn ympärillä vertauskuvia haikarapoikasista, joita tapetaan silkasta tappamisen ilosta, ja nuorten kalastelusta töihin, jotka eivät päivänvaloa kestä. Doe pursuaa merkityksiä ja symboliikkaa, mutta romaania voi aivan hyvin lukea ilman niitäkin pelkkänä perhetragediana.

Ja sitten on ne koirat. Kaupungin, Doen, kaduilla juoksee vapaana lauma villiintyneitä koiria, joiden vuoksi yksinäisen ihmisen ei ole hyvä liikkua kadulla iltaisin. Käsilaukusta on paras löytyä kättä pidempää, remmi tai hiuslakkapullo, jolla kävelijän piirittävät ahnaat koirat voi voittaa.

Jos ne huomaavat pelon, ne lähtevät seuraamaan. Lönkyttävät ensin perässä, joka askeleella aavistuksen lähempänä, ja kun ne ovat aivan kannoilla, ne hyökkäävät. Pari kaartaa eteen, loput sivuille ja taakse, kunnes pakotietä ei ole. (s. 10)

Kerros kerrokselta ja symboli symbolilta, Pöyhönen rakentaa pientä yhteisöä, jonka ympäröi jokin epämääräinen paha, aina voimakkaampi ja hallitsevampi kuin kukaan sitä vastaan rimpuileva. Paha on niissä, joilla on valtaa ja rahaa, mutta pahuus on myös vanhemmissa, jotka eivät osaa pelastaa lapsiaan itseltään.

Tässä pelottelussa sekä lapsuuden yksinäisyydessä ja ikävässä, jolle ei löydy paikkaa tulla surruksi, Pöyhönen on taitava kuvaaja. Hän ei rönsyile eikä alleviivaa kipupisteitä, vaan antaa ilmaa tarinan alle tyylitellyllä kielellään. Pöyhösen kieli kampitti minut jo sivulla 31, kun kahdeksanvuotias Patty, juuri äitinsä hylkäämä, joutuu kesän jälkeen taas kouluun ja eroon lukukaudeksi kodistaan. Tämän kohdan lohduttomuutta nieleskelin pitkään:

Isä jätti minut koulun pihaan, nosti matkalaukun autosta eikä halannut lähtiessään. Cadillac katosi pölypilveen ja kohta en edes kuullut moottorin ääntä. Seisoin yksin keskellä koulun pihaa, reppu selässä, matkalaukku maassa. Muut eivät olleet vielä tulleet, oli liian hiljaista, piha tuntui vieraalta, aivan kuin en olisi koskaan käynyt siellä. Se oli eri paikka ilman puhetta, huutoja, naurua ja kiljahduksia. Ilman ihmisiä. Laskin repun maahan matkalaukun viereen ja, jotain tehdäkseni, kävelin keinulaudan luo. Yritin ponnistaa ylös, mutta se ei onnistunut. Keinulaudalla ei voi olla yksin. Tai voi yrittää, mutta siitä ei tule mitään. Yksin ei tule mitään.

Doe on hieno romaani. Se avaa lukijalle kuvan maailmasta, joka on ehkä geograafisesti kaukana, mutta jonka henkilöt ovat arkea täälläkin: ahdistuneita, loukattuja ja rikottuja, rampoja rakastamaan itseään ja läheisiään. Näiden joukossa Mary on poikkeus. Hän on kuin ruohonkorsi, joka pistää aavikon tomusta esiin ja yrittää selvitä kuivuudessa. Hänet on petetty, mutta kaikesta kivusta huolimatta hän ei halua valita vihaa aseekseen, jolla lyödä kaupunkia riivaavia villikoiria vasten kuonoa.

En haluaisi arvottaa kirjoja, sillä se ei koskaan ole koko totuus. Mutta jos asettaisin lukemiani romaaneja paremmuusjärjestykseen, uskaltaisin sanoa, että Doe on yksi parhaista lukemistani kirjoista tänä vuonna. En sano paras silkasta rakkaudesta niin monta muuta hyvää kirjaa kohtaan. Mutta kärkipäässä olet, Virpi Pöyhönen, enkä taidakaan selitellä tätä tämän enempää.

torstai 10. joulukuuta 2015

Rosenlundin jäätynyt meri

Mathias Rosenlund: Kuohukuja 5
2015, Schildts & Söderströms
155 sivua


Näin kerran unta, että kanniskelin mukanani kangaskääröä. En enää muista, miten kauan sitä tein tai mitä muuta samalla tein. Muistan unen tunnelman. Jokin tiivis tunne oli kääntymäisillään katastrofaaliseen suuntaan. Olin menettämäisilläni jotakin, jokin oli luisumaisillaan hallinnastani. Ja kaikkein selvimmin muistan, mitä tapahtui sekunnin murto-osa ennen unen loppua: pudotin kangaskäärön maahan, ja sen sisältä vieri esiin pieni sikiö. Sillä oli pikkuveljeni kasvot. (s. 118)

On vaikea määritellä tai eritellä sitä, miksi Mathias Rosenlundin teksti puree minuun aivan järjettömällä tavalla. Olen lumoutunut hänen rehellisyydestään ja analyyttisestä mielestä, kielestä, jolla hän raapii itseään vereslihalle kertomalla asioita, joista meistä kukaan harvemmin haluaa edes läheisilleen puhua: varattomuudesta, masennuksesta, perheen sisäisestä pahasta olosta, alkoholismista ja peloista elää omaa elämäänsä oikein. 

Tiedän, etten ole kokenut koskaan samalaista sisäistä tuskaa kuin Rosenlund, mutta tunnistan hänen teksteistään jotakin niin uuvuttavaa, että se saa minut lähes onnelliseksi. Tunnistan sen masennuksen peiton ja mustaharmauden, jossa hän elää, vaikkei minulla ole omakohtaista kokemusta masennuksesta. Tai jos onkin, on se ollut vain mitätön murto-osa siitä kivusta, mitä kirjailija tai hänen veljensä ovat käyneet läpi. Ymmärrän sen niin kuin hän puhuisi minun elämästäni.

Sen vuoksi päättelen, että Rosenlundin täytyy olla järisyttävän hyvä kirjoittamaan. Hänen omaelämäkerrallinen esikoisteoksensa Vaskivuorentie 20 herätti kaksi vuotta sitten ylistysten ohella myös vastalauseita ja sai kritiikkiä osakseen – tai ei niinkään kirja, vaan se elämä, mistä hän julisti. En pysty ymmärtämään esitettyä kritiikkiä. Tunnen sellaista sympatiaa tuota ihmistä ja hänen kokemuksiaan kohtaan sekä tapaa, miten hän avaa itsensä kaikille meille. Ymmärrän hänen viestinsä siitä, että köyhyys ei todellakaan ole valintakysymys. On köyhyydellä tietysti on aina raaminsa. Me suomalaiset emme ole koskaan absoluuttisen köyhiä samalla tavoin kuin kolmansien maiden ihmiset ovat, mutta tällainen vertaaminen on aivan kuten vertaisi 70-luvun lapsuutta 2000-luvun lapsuuteen – kohdetta ei voi tarkastella ilman raameja, joiden sisälle kohde on kulloinkin sijoitettu.

Kuohukuja 5 menee syvemmälle Mathias Rosenlundin lapsuuteen ja perhesuhteisiin kuin esikoinen ja keskittyy lopulta yksinäiseen ja masentuneeseen pikkuveljeen Christianiin sekä Mathiaksen yliopisto-opintoihin. Kirjailijalla on poikkeuksellisen tarkka silmä analysoida minuuttaan ja sen muokkautumista. Hän pystyy selittämään itseään kuin ulkopuolelta, mikä on hämmästyttävää. Olla objektiivinen kaikkein subjektiivisimmassa – sen täytyy olla vaikeaa, tai sitten Rosenlund on vain onnistunut murtautumaan häpeän toiselle puolen. Siellä ei enää ole estoja, siellä voi kaikesta puhua, koska kaikella on oikeus tulla kuulluksi. Myös minuudesta ja sen pirstaleista voi puhua kaunistelematta. Tai veljen alkoholismista.

Rosenlund puhuu kirjassaan paljon alemmuudesta, alempana olemisen tunteesta, joka juontaa juurensa huonosta itsetunnosta, perheoloista ja jonkinlaisesta lapsuuden ajan rakkaudettomuudesta. Hän peilaa omaa sivistystasoaan muiden kirjallisuutta opiskelevien tiedon ja luettujen kirjojen määrään, perhe- ja luokkataustoihin, joista hänen tietoisuutensa herää yliopistoelämän myötä. Samaan aikaan Rosenlund itse painii kotona tuoreena isänä, ja tyttöystävä potee raskauden jälkeistä masennusta. Näiden kahden maailman, älyllisten yliopistopiirien ja masentuneisuuden ja rahattomuuden kourissa taistelevan nuoren parin arjen, vastakohtaisuus polarisoi Rosenlundin elämän surullisella tavalla.

Epävarmuus siitä, että on oikeus olla jossakin paikassa juuri sellaisena kuin on, on oletettavasti kovin tuttua itse kullekin. Minulle ainakin. Voin vielä etäisesti muistaa sen tunteen, kun ensimmäisen kerran osallistuin Helsingin yliopistolla yleisen kirjallisuustieteen pienryhmiin. Kuulin sivistyssanoja, joita muut opiskelijat luikauttelivat tuosta vain kuin olisivat syntyneet ne sanat suussaan. Jälkeenpäin selvitin kirjallisuustieteen sanakirjasta, mistä he puhuivat. Ahdistuin tekstianalyysien kirjoittamisesta, koska en osannut sirotella kieleeni sellaista jargonia kuin ympärilläni kuulin. Olin varma, että juuri se erottaisi minut negatiivisesti todellisista kirjallisuustieteilijöistä – tekisi minusta jonkin yleisen normin mukaisesti huonon. Koin ehdottomasti jonkinasteista alemmuuden tuntoa, mutta jollakin tapaa selätin tunteen, voitin pelkoni ja selvisin.

Kuohukujaa lukiessa vahvistuu se käsitys, että ihmisyydessä ja selviytymisessä on loppujen lopuksi ratkaisevinta herkkyys. Mitä herkempi ihminen, sitä vaikeampi hänen on selvitä niin sosiaalisista kuin yhteiskunnallisista paineista. Taiteellisuuteen kuuluu aina väistämättä jonkinlaista herkkyyttä, jota ilman taidetta ei synny. On siis Rosenlundin onni ja epäonni, että hänen sisimmässään majailee sensorisielu, jonka tuntosarvet tunnustelevat maailman pulssia herkemmin kuin monen muun. Se sielu saa hänet kirjoittamaan kauniita lauseita mutta myös pelkäämään elämää.

Olen ollut suuren osan elämästäni murtunut. En ole tuntenut eläväni oman tahtoni, kunnianhimoni ja intohimoni mukaan vaan jonkin sellaisen ohjaamana, mikä on kaukana ulkopuolellani eikä liity sisäiseen elämääni, käsittämääni todelliseen elämään. Olen kohdannut sairautta, vaikeuksia, köyhyyttä. Oleminen on ollut raskasta ja hahmotonta. Elin siten monta vuotta: kädestä suuhun, häätöuhan alla, resuisissa vaatteissa, äärimmäisen toivottomana, edessäni vain valtava joukko esteitä. Sitten aloin hitaasti kiivetä. Nousin kirjoittamisen ja kirjallisuuden kautta, ja Franz Kafkaa mukaillen niistä tuli se kirves, jolla rikoin sisimpäni jäätyneen meren. (s. 9)

Kirjallisuuden tai taiteen historia on toki täynnä Rosenlundin kaltaisia tapauksia. Taide kaikessa muodossaan on tarjonnut monille kanavan julkaista aistimansa, puhua siitä mitä on, jotta itse voisi olla olemassa. Myös Rosenlund kokee pelastuvansa kirjoittamalla ja kirjojen avulla. Mutta tie ei ole suora ja esteetön. Kirjailijalla todettiin esikoisteoksen ilmestymisen jälkeen vakava masennus – juuri kun kaiken uuden olisi pitänyt alkaa ja vahvistaa kirjailijan kuulumista viimein omiensa, kirjoittajien, joukkoon.

Kuohukuja 5 on tarina itsensä löytämisen vaikeudesta, minuuden itsepäisestä rakentamisesta, veljesrakkaudesta. Ehkä se on myös tarina toivosta ja intohimosta, josta ihmisen on pidettävä kiinni, vaikka kaikki muu hajoaisi ympärillä. Se on tarina siitä jäätyneestä merestä, joka vähitellen sulaa. Voi miten toivoisin kirjailijalle valoisampaa tulevaisuutta, sulamerelle pientä puuvenettä, jolla hän voisi soutaa menneisyytensä yllä mutta ehdottomasti siitä vapaana valitsemaan suuntansa ja hänelle itselleen tärkeän rannan. 

Tämän kirjan luettuani jaksan uskoa, että Rosenlund on jo matkalla sinne.

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Lauluja sodasta

Jenni Linturi: Isänmaan tähden
Teos, 2011
233 sivua
Paljon on kärsitty vilua ja nälkää. Lapsuudesta on eritoten tuo kohta jäänyt mieleen siitä kalliista laulusta, johon koulussa tutustuimme. Lause ahdisti minua, koska siinä yhdistyi kaksi silloisen elämäni näkökulmasta konkreettisesti pelottavaa asiaa: se ettei olisi ruokaa ja että olisi koko ajan kylmä. Minulle se oli äärimmäisen epätoivon kiteytymä, ei ehkä sodan, jota en tuon ajan lapsena samalla tavalla ymmärtänyt.

Jenni Linturin värähdyttävä ja tarkkanäköinen esikoisteos Isänmaan tähden käy käsiksi sodan viluun ja nälkään. Paljon käsittää tässä yhden ihmiselämän, aina Euroopan sotatantereelta 40-luvulta kuolinvuoteelle asti, hetkeen jolloin viimeinen putoaminen alkaa. Vilu on niin fyysistä kuin henkistäkin, kaikkialla läsnä elämän läpi.

Kunnolliset suomipojat värväytyvät toisessa maailmansodassa Saksan armeijaan, lähtevät vapaaehtoisesti taistelemaan Waffen-SS-joukon riveihin. He ovat nuoria, puhtoisia ja terveitä – sitä heidän on oltava Saksan värväysehtojenkin mukaisesti – mutta eivät täysin idealisteja. Jollakin tapaa sinisilmäisen isänmaallisia tai aatteen syövyttämiä: heissä sykkii nuoren miehen kiivas ja ehdoton halu listiä iivanoita ja vanjoja.

Isänmaan tähden on hämmentävä esikoisteos. Olen tietoisesti välttänyt lukemasta siitä aikanaan kirjoitettuja arvosteluja, koska halusin löytää oman ääneni kokea ja kertoa kirjasta. Ensinnäkin on vaikea uskoa, että sen on kirjoittanut vain kolmekymppinen ja vieläpä nainen. En tahdo vähätellä nuorten tai naisten tapaa kirjoittaa tai naisteemoja vaan nostaa esille sen tosiasian, että Linturin romaani on poikkeuksellisen kypsä. Sen sota kerrotaan koruttomasti, suuria tunteilematta, kapein ja konstailemattomin lausein, minkä itse luen tekstin suureksi ansioksi. Kynä on jopa perin maskuliinisen tuntuinen, jos sallitte tällaisen sukupuolisen erottelun. Päähenkilöt, neljä sotatoveria, piirtyvät historiallisiin tapahtumiin uskottavan raa’asti:

Neljä miestä, kolme Erkkiä ja yksi Antti, ensimmäisen tappoi lapsekas himo, toisen sota ja nuoruus, kolmannen vastuu ja aikuisuus ja neljännen vanhuus ja epätoivo. (s. 230)

Romaani ei kuitenkaan ole pelkkää kuvausta toisen maailmansodan taistelutantereista ja koetuista raakuuksista kuin kertomus siitä, mitä sota tekee ihmiselle ja toveruudelle. Mitä sota tekee ihmisen elämälle. Romaani raottaa hienosti ja sangen uskottavasti selviytyjien arkea sitten, kun sodat on oikeasti sodittu, ja kulkee tyylikkäästi samoja syyllisyydenkin polkuja kuin Arttu Viskarin taannoinen hitti Tuntematon potilas, joka suomipopin kevyessä maailmassa ei välttämättä tullut kuulluksi samalla painavuudella. Viskari ja Linturi (kas tuota sukunimien sointua!) kertovat molemmat oman tarinansa siitä, kuinka vaari viimein pääsee pois sodista.

Sota tuo toveruuden, elinikäisen ystävyyden, ja sen myötä se tuo myös taakan, jonka kantaminen on sotilaan raskain tehtävä. Kuinka paljon ihminen muuttuu sodassa ja mikä on hänen vastuunsa veljeään kohtaan tai teoistaan? Entä mistä häpeä syntyy ja missä määrin se sakottaa elämää? Vaikka nämä ovat sodan miljöötä vasten varsin suuria teemoja, on Linturilla taito kirjoittaa niistä kuin ohi mennen sipaisten. Mutta tuntuma on nyrkin iskun.

Toinen merkittävä elementti, mitä Linturi esikoisessaan sivelee, on yksinäisyys ja etäisyys toiseen ihmiseen. Vierailla tantereilla sotilaat tarvitsevat jonkun merkityksen, olkoon se sitten tyttöystävä Suomessa tai päiväkirjan kirjoittaminen kuten romaanin päähenkilöksi nousevalla Antti Vallaksella. Pian hänkin löytää aseveljensä sisaresta itselleen kirjeystävän ja lopulta vaimon. Rakkaus tai sen puute äärimmäisen tuhon keskellä nousee arvoon arvaamattomaan. Mieleen nousee sangen upea Viitasen Piian laulu Tuntemattomalle Ainolle, joka kertoo samasta rakkaudenkaipuusta: sotilaan peloista ja ikävästä rauhaan ja seesteisyyteen. Sitä voi edustaa yksi ainoa kirje, vaikka tuntemattomalle:

Erkki kaivoi valokuvan povitaskusta. Kuvassa hymyili nuori tyttö. Tytöllä oli sylissään ruusukimppu. Hiukset olivat jähmettyneet muutamaksi loivaksi suortuvaksi. Niiden päällä keikkui ylioppilaslakki. Tyttö hymyili. Hampaiden välissä oli pieni rako.
- Se on nätti, tämä sinun siskosi, Antti sanoi ja ojensi kuvan takaisin.
- No jaa, ihan tavallisen näköinen minusta.
- Pistätkö pahaksesi, jos laitan pari riviä. Kun ei ole ketään.
Erkki tuijotti Anttia hetken aivan kuin ei olisi voinut ymmärtää, että Antilla oli isänmaan lisäksi omia juttuja.
(s. 78)

Ja lopulta ihmiselle jää vain vanhuus, pakeneva muisti, etäisyys puolisoon ja sodan jättämät muistot, joiden katsomista oma vaimo tai perhe ei pysty käsittelemään. Kahdeksankymppinen Antti menettää katolta pudottuaan tajun todellisuudesta, nykyisyys sekoittuu aseveljiin ja heidän yhteiseen aikaansa. Leila-vaimosta tulee takaraivonsa menettänyt sotatoveri Luttinen, jonka kuolemasta Antti ei pääse ymmärrettävästä syystä koskaan eroon. Tämän hälvenevän muistin ja syyllisyyden taakan kuvaamisessa Linturi on nuoreksi esikoiskirjailijaksi pelottavan taiturimainen.

Jotkut sanoivat, että kun tipahti korkealta, koko elämä vilahti silmien edestä. Antin silmien edestä ei vilahtanut mitään. Ehkä se johtui siitä, että hän oli lyhyt mies, eikä pudotus loppujen lopuksi ollut kovin korkea. Tai siitä, että hän oli tehnyt elämässään asioita, jotka eivät suostuneet livahtamaan ohitse.
(s. 211)

Isänmaan tähden ei ole suppeasta sivumäärästään huolimatta nopeasti kahlattu romaani. Vaikka se ja sen aikatasot ovat hyvin ja järjestelmällisesti rakennetut, luin useita kohtia hitaasti ja useaan kertaan. Jokin pyysi kirjassa viipyilemään, olemaan ohittamatta. Ehkä se oli todentuntuiset henkilöt ja heidän inhimilliset pelkonsa, ehkä vain romaanin todellinen historiallinen miljöö, jolle tunsin oman sukupolveni edustajana olevan niin paljon velkaa. Minulla itselläni ei ole koskaan ollut isovanhempia, jotka olisivat voineet jakaa sodan kokemuksia ja ajankuvaa.

Surumielinen Viitasen Piia laulaa: Siis suokaa anteeksi että teitä vaivaan / mut aatokset tummat usein mieltä painaa / Jos luoja armonsa antaa valalla vannoen / kotiin palaan kotiin iäksi Ainoseni.

Voi kunpa sankarimainen kotiinpaluu olisi onnistunut kaikille sotilaille. Kotiinpaluu asioiden äärelle, jotka tekevät elämästä merkittävän: läheiset, lapset, rakkaus ja levollinen omatunto ilman syyllisyyttä. Mutta sellaisesta paluusta ei olisi syntynyt tällaista romaania, joka tekee tarinaksi sen häpeän, mitä 1400 vapaaehtoisesti natsi-Saksan palvelukseen astunutta nuorta miestä toivat kukin mukanaan. Tai ne muutama sata, jotka palasivat.

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Liekki auringossa

Tua Harno: Oranssi maa
Otava, 2015
336 s.

Tuollaisilla matkoilla, Sanna sanoi, jännite on aina siinä, selviääkö ihminen omista ajatuksistaan. Onko hänen elämänliekkinsä tarpeeksi voimakas, jaksaako se palaa, kun kädet ja jalat lakkaavat kantamasta, kun iho hiertyy irti.

Joskus on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Miten kauas, se riippuu lähtijästä. Kaikille ihmisille ei meneminen ole mahdollista; sielu eivätkä jalat kanna, mutta kun kaikki maailman tähdet asettuvat oikeaan asentoonsa ja lähteminen mahdollistuu, voi syntyä merkittäviä tarinoita kuten Oranssi maa.

Tua Harnon muutaman vuoden takainen esikoisteos Ne jotka jäävät oli taidokas, kauniisti kudottu kertomus isistä, äideistä ja tyttäristä. Täysin ulkopuolinen seikka kirja-arvioissa, mutta voih niin kovin inhimillinen, on esikoiskirjailijan ja lukijan lyhyt kohtaaminen 2013 kirjamessuilla HS:n esikoispalkintoehdokkaiden paneelikeskustelun jälkeen. Ne 20 ensimmäistä sekuntia, tiedättehän. Harno oli ihastuttava, keijukaismainen ja lempeänoloinen, enkä unohda hänen kaunista perhoskaulakoruaan, jota tuijotin maagisesti skreeniltä koko keskustelun ajan. Harnon kirjoissa on selvästi jotakin hänestä huokuvasta, vaikka olenkin sitä mieltä, että kirjailijatapaamiset ovat vaarallisia. Tarinat saavat silloin ylimääräisiä sivuvarjoja, ja arvioimisesta tulee vääristyneellä tavalla liian subjektiivista.

Oranssi maa, Harnon toinen romaani, on raikkaasti omaperäinen. Se johdattaa lähtemisen teemalla Australian kaivoskyliin asti, Kalgoorlien kylään, jossa miehet ovat viettiensä vertaisia eläimiä ja naiset joko puputyttöjä tai supermarketteihin piiloutuvia muovikenkäisiä tätejä. Asetelmassa on jotakin pelottavaa ja raakaa romaanin alkusivuilta asti.  

Parisuhteen runtelema, juuri raskaaksi tullut Sanna lähtee kasaamaan graduaan kultakaivokselle, koska hänen isänsä järjestää hänet mieluummin toiselle mantereelle kuin auttaa rikkinäistä tytärtään kasaamaan itsensä. Arka ja vetäytyvä Sanna joutuu uuden eteen ja samalla myös uuden miehen, suomalaisen Martin, joka toimii turvallisuustarkastajana kaivoksella. Syntyy rakkautta, jolla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta polttavassa auringossa. Se palaa karrelle kuin Sannan kasvojen iho aavikkoretriitillä, johon Sanna osallistuu löytääkseen itsensä. Onneksi iho uusiutuu ja myös rakkaus. Muu olisi ollut väärin, sillä tässä repaleisessa maailmassa me tarvitsemme edes onnistuneita rakkaustarinoita.

Oranssissa maassa yllätti sen trillerimäinen vire. Harno pakottaa lukijansa epäilemään jokaista kertomuksen henkilöä Sannaa lukuun ottamatta. On pakko pelätä nuoren naisen puolesta. Mystisesti painostava polte saa Sannan ja Martinkin valitsemaan väärin, ja siitä on seurauksensa. Jännitteistään huolimatta Oranssi maa on lopulta selviytymis- ja rakkaustarina. Tuomio ei ole ikuisesti särkyneet sydämet, sillä nekin voivat parantua vaikka palaisivat karrelle. Ihmisellä on aina mahdollisuus pelastautua, lohduttaa Harno.

Kirjailija rakentaa päähenkilöidensä elämää varmoista palikoista. Välähdykset Sannan ja hänen veljensä Villen lapsuuteen ovat tyylikkäästi tarinan jatkumoon koottuja. Sanna on avioerolapsi, perhesuhteiden jalkoihin jäänyt teini, joka yrittää löytää paikkansa isän ja äidin taistelutantereella. On valittava puolensa, on jäätävä, vaikka veli pakeneekin isän luo ja päätyy elämään aineellisesti parempaa elämää. 

Romaanin merkittävin käännekohta ja tarinan parasta antia on aavikkoretriitti, johon Sanna uskaltautuu Ralda-nimisen professorin johdattamana. Matkasta ei tulekaan matka itsensä löytämiseen vaan painajainen. Ja tavallaan on niin, että kun Sanna menettää lopunkin elämänhallinnastaan, hän löytää jotakin suurta: ne voimavarat, joita äidit joskus tietämättään sisällään kantavat. Sannan syntymätön lapsi astuu kohdusta ulos kuin mielikuvitusystävä, joka kulkee rinnalla paahtavassa poltteessa ja lopulta pelastaa äitinsä:

Kuljettuaan kohti länttä kolme yötä ja oltuaan lähellä luovuttamista Sanna oli nähnyt lapsen ensi kerran. Lapsi oli ollut polviseisonnassa ja katsonut häntä uteliaana ja hyväntahtoisena. Kuin villieläin, joka ei tiedä mitä ihmiset tekevät. Sillä oli valkoiset hiukset ja tummat silmät, kapea kaula. Sinulla ei ole äitisi ihoa, Sanna sanoi ja nielaisi. Ei äidilläkään, enää, Sanna katsoi käsivarsiaan, hän oli repinyt hihat, kun kuumuus korvensi kankaan läpi. Tulee toisenlaisia jälkiä.

Lapsi oli keikuttanut päätään sivulle. Älä luovuta vielä tänään. Minä olen tässä. (s. 266)

Tua Harnon kynä kirjoittaa puhdasta ja tyylikästä jälkeä. Hänen lauseensa sytyttävät voimallisesti eloon sen, mitä en voi kuvitella: mitä aavikko tekee ihmiselle. Kun mikään romaanissa ei tunnu väkisin ponnistellulta, kaikella on omanlaisensa paikka, ja tarinan voi uskoa, on hyvässä matkassa. Tässä on kirjailija, jolla on kyky kirjoittaa elämää kuivuuden keskelle. 

torstai 12. marraskuuta 2015

Rehellisyydestä

Mathias Rosenlund: Vaskivuorentie 20
Schildts & Söderströms, 2013
159 sivua

Lienen typerä ja ennakkoluuloinen, kun ajatus suomenruotsalaisesta köyhästä tuntui minusta vielä jokin aika siten vähän paradoksilta. Eihän sellaisia ole. Kaikilla suomenruotsalaisilla on asiat hyvin.

On ahdasmielistä olettaa elämässä ylipäätään mitään, varsinkaan ihmisistä.

Rohkea ja lahjakas suomenruotsalainen Mathias Rosenlund kirjoitti pari vuotta sitten esikoisromaaninsa siitä, mitä on olla köyhä nyky-Suomessa. Omaelämäkerrallisesta kirjasta Vaskivuorentie 20 (Kopparbergsvägen 20) tuli ilmestyttyään jonkinlainen kirjallinen tapaus, useastakin syystä: Se oli avoin tilitys lapsiperheen elämästä ilman säännöllisiä tuloja sosiaalitukiviidakossa, paljastus masennuksen vaikutuksesta perheeseen, uskomus köyhyyden periytymisestä sukupolvelta toiselle. Sen lisäksi romaani oli suomenruotsalaisen humanistin, kirjallisuuskriitikon ja -keskustelijan puheenvuoro – kriitikon, joka kirjoitti maineikkaisiin julkaisuihin kuten Hufvudstadsbladet. Ei välttämättä yhtälö, joka ensimmäisenä köyhästä mieleen tulee.

Olen onnellinen, että löysin Rosenlundin. Parhaimmillaan kirjallisuus avaa ovia maisemiin, jotka jäisivät muutoin kenties näkemättä. Olen itsekin humanisti ja tiedän mitä rahojen laskeminen ja seuraavan palkkapäivän odottaminen on; en ole koskaan kieriskellyt rahassa, mutta olen kuitenkin ollut onnekas ja välttynyt pätkätöiden maailmalta. Mathias Rosenlundille pätkätyöt ovat arkea.

Vaskivuorentie 20 on kirjoitettu sydän vereslihalla, häpeilemättä, anteeksi pyytämättä, ihon kananlihalle nostattavin lausein. Sen kieli on surullista, kaunista ja pysäyttävää. Kun kolmikymppinen mies sanoo, ettei hän osaa mitään muuta kuin kirjoittaa, että se on hänen ainoa kykynsä ja vahvuutensa, eikä sillä kyvyllä voi tässä maailmassa elää, tulen surulliseksi niin hänen kuin koko kirjallisen kulttuurimme puolesta.

Vaskivuorentiessä on sosiaalisia kaikuja Alakosken Sikaloista ja luonnollisesti omaelämänkertana Knausgårdista – se on samanlaista oman elämänä oksentamista toisten syliin. Koska kirjassa ei ole toivoa, on se pelottanut joitakin lukijoita, ja toiston määrää on myös kritisoitu. Itse näen kuitenkin, että sen saman viestin toistaminen, köyhyyden ja sen luoman ahdistuksen pyörittäminen tematiikkana kirjan sivuilla uudestaan ja uudestaan, on vain heikko varjo siitä, mitä köyhä ihminen kokee. Toisto on näin ollen tehokeino, ahdingon alleviivaus huomiokynällä.

Ei romaani mitään iloista luettavaa ole. Rosenlund ei viisastele eikä siirrä vastuuta pois omista käsistään mutta kysyy isoin kysymyksin: Miksi elämässä toiset onnistuvat ja toiset eivät? Miksi se sosiaaliluokka, mihin synnyt, määrää tahtomattakin niitä valintoja, joita elämässäsi myöhemmin teet? Miksi kaikkien ihmisten työnteko ei rahallisesti kannata? Onko köyhällä oikeus iloon?

Juoneton romaani on lannistuneen – tai lannistetun – ihmisen päiväkirjahätähuuto ja yritys nousta sieltä, missä arjet ovat mudanruskeita kuten elementtitalot Myyrmäessä. Romaani on se kaikki, mitä kirjailija on, mitä hän on ollut ja miksi hän on tuleva. Se on kertomus siitä, kuinka köyhällä ei ole varaa edes unelmiin.

Tämä on kertomus elämästä, jonka tuntuvin lähtökohta on perintönä saatu toimintakyvyttömyys ja huono itsetunto. Vanhempieni kanssa olen pohtinut, voiko itselleen luoda uuden elämän, ja olemme itkeneet yhdessä. He sanovat: ainahan me ollaan oltu köyhiä. En minä ole elänyt, sanoo isä, ollut vain olemassa. (s. 11)

Mitä Rosenlundin köyhyys sitten on? Konkretiatasolla se on viimeiset 50 euroa pankkitilillä, kun seuraavaan palkkapäivään on kaksi viikkoa, seisomista leipäjonossa, kieltäytymistä omakustanteisesta ravintolaillallisesta kulttuuriväen kesken, vuokrien jäämistä rästiin, painimista vanhojen velkojen kanssa, luottotietojen menettämistä, kävelyä rikkinäisillä kengillä, pummilla matkustamista julkisissa, ainaista pelkoa siitä, ettei rahaa enää tule mutta velat kasvavat: Joka kerta kun pankkitilini on nollilla, minun paikkani maailmassa horjuu (s. 28).

En tiedä, miten tällainen rehellisyys voisi olla koskettamatta. Mutta tiedän, ettei tämä kirja ole kaikille. Me haluamme toivoa, hieman valoa lohduttomuuteen, eikä sellaisia eväitä Mathias Rosenlundilla ole tarjota. Kirja on yhtä aikaa raastava ja raikas, täydellinen ja epätasainen, ja tätä juuri siksi, ettei siinä ole mitään laskelmoivaa. Se on rehellisintä proosaa, mitä olen pitkään aikaan lukenut. Vaskivuorentie jätti kirjamuistiini suuren jäljen. Ja juuri sattumalta tänään kirjailija Taina Latvala kirjoittaa blogissaan kirjoittamisen rehellisyydestä lainaten Julia Cameronin sanoja: ”Kun kirjoitamme rehellisesti, teksti lämpenee ja sen tuntee. Kun alamme aristella totuutta, sanat viilenevät” (Tyhjän paperin nautinto). Ei lisättävää.

Ehkä on niin, etten ole edes alkanut tulla siksi joka haluan olla. Ehkä minusta jonakin päivänä tulee se ihminen, joksi uskon voivani tulla. Haluan muuttua – en tullakseni toiseksi, vaan tullakseni itsekseni, pieni askel kerrallaan, muutama lause, tarina kerrallaan. Kirjoittaminen, kirjallisuus, taide, ne ovat askelia matkalla. Sanoissa saan muotoilla itseni. Minua vaivaa asioiden nimeämisen pakko. Saan siitä, jos en muuta, ainakin paikan, jossa voin kerätä itseni kokoon. Mitään muuta todella omaa minulla ei ole. Tavarat jotka omistan palavat ja hajoavat tomuksi. Lapseni tulevat omaksi itsekseen ja jatkavat matkaa. Kirjallisuus on koti, johon palaan. (s. 73–74) 

Proosallisena taideteoksena pidän Vaskivuorentietä onnistuneena, miltei täydellisenä kirjana melankolian ystävälle. Ja sen vuoksi uskallan väittää kirjan olevan yksi parhaista lukemistani kotimaisista romaaneista.

Kirjoitan taltuttaakseni hulluuden, joka ei sulje minua sisäänsä vaan nousee sisältäni.

maanantai 9. marraskuuta 2015

Kadonneet vastaukset

Roope Sarvilinna: Kateissa
Tammi, 2015
176 sivua


Niin se homma menee, ei olla kaksosia, yks jätkä jää, toinen lähtee.

Katoaminen on aina jonkin kuolemista. Useimmiten surevien joukko jää. Katoamisesta puuttuu kuitenkin reiluus ja kohtuus; kuoleman edessä surevalle läheiselle jää enemmän vastauksia ja asiat voi asettaa mittasuhteisiin. Mutta millainen on mittasuhde, kun lähiomainen katoaa jäljettömiin?

Espoolaisen ortopedi Roope Sarvilinnan erikoinen esikoisteos Kateissa kertoo lyhyesti kuin päiväkirjaottein kahden veljeksen liittoutumasta, josta toinen sanoutuu yllättäen aikuisiällä irti ja katoaa maailmalle kokemaan ja näkemään asioita useaksi vuodeksi. Veljet ovat olleet aina läheisiä, mutta heidän polkunsa ja valintansa ovat poikenneet toisistaan. Toisesta tulee enemmän se taivaanrannanmaalari ja tuhlaajapoika, ja toinen taas kulkee odotetun tien opiskelun, uran, perheen ja kesämökin kautta kohti vakaata keski-ikää.

Jäljelle jäänyt Höntynen ryhtyy etsimään lähtenyttä veljeään Juntusta. Tämä on lähtenyt jo kuusi vuotta sitten Intiaan ja vähitellen lopettanut yhteydenpidon perheeseensä ilman ilmiselvää syytä. Kun Höntynen saa kuulla veljensä palanneen ainakin puoli vuotta sitten takaisin Suomeen siitä perheelleen mitään ilmoittamatta, alkaa kiivas etsintä. Kukaan ei kuitenkaan tunnu tietävän, missä Juntunen on tai onko tämä ylipäätään enää edes Suomessa. Laivoista länteen ja itään ja terminaaleista rannoilla tulee lopulta Höntysen määränpää, koska laivat olivat hänen veljensä intohimo. Hän seilaa merellä löytääkseen jälkiä, ymmärrystä, vastauksia. Mutta petollinen Itämeri on hiljaa, eikä Juntusta löydy. Epätoivo kasvaa:

Minä olen nähnyt tuon pojan joskus. Enempää ei irronnut, eikä naurunrypyt heränneet. Hän lupasi soittaa heti, jos keksisi, milloin. Näin mielessäni pitkään silmät sirrillään ylöspäin katsovan naisen ilmeen. Tuntui kuin koko laiva olisi tiennyt, missä Juntunen oli, kuin täällä olisi salaista tietoa, toinen todellisuus, yhteinen sopimus, salaliitto. (s. 122)

Esikoiskirjailija ei päästä lukijaa helpolla. Hän kirjoittaa pintaa, mutta pinnan alla, siellä mustassa pimeässä, tuntuu vellovan niin paljon enemmän. Kuka oikeastaan on Juntunen? Ja kuka on Höntynen? Ovatko he kaksi veljestä vai sittenkin yksi ja sama? Ja millainen side on veljeys, koska ja mihin se loppuu, koska surun tilalle astuu viha ja luovuttaminen? Kun läheinen katoaa, kuinka moni muu katoaa siinä samalla?

Sarvilinnan tarinalla on ehkä kaksikin tasoa. Tasoja sekoittaa kaksi eri kertojaääntä, jotka molemmat ovat minäkertojia. Myös kadonnut Juntunen siis puhuu, ei kuitenkaan selittääkseen lukijalle, mitä hänelle tapahtui. Kerrontaa mutkistaa se, että kertojan vaihtumista ei selitetä tahi näytetä, vain luku vaihtuu uudeksi. Lukijan on asiayhteydestä pääteltävä, kumpi veljistä puhuu.

Mietin, miksi kirjoittaja on päätynyt tällaiseen ratkaisuun, sillä se kieltämättä vaikeuttaa ainakin loppuratkaisun käsittämistä. Paljastamatta sen enempää, veljesten tarina jää lopussa auki tai tulkinnalle jätetään tilaa. Aukot ovat hyvän kirjallisuuden tunnusmerkki, mutta vaatii kirjoittajalta herkkyyttä nähdä, minkäkokoinen aukko tarinassa on sopiva.

Mutta ehkä tässä on Sarvilinnan magia – haluaisin uskoa niin. Kateissa on kuin elokuva, jota loppuu liian aikaisin niin, että katsojan viimeinen ajatus on pelkkää tuohtunutta kysymysmerkkiä. Kateissa on ehdottomasti kirja, josta pitäisi keskustella ryhmässä, kuulla toisten lukijoiden tuntoja ja tulkintoja. 

Annan kiitosta Sarvilinnan omintakeiselle ja hiotulle mutta ei turhan viilatulle kielelle. Siinä on kipua ja tunnetta ilman dramaattisuutta, tyyliä ilman pateettisuutta.

Et voi Juntunen vaatia, että seison laivankansien viimassa kenkiä narisuttelemassa ja haamuasi kaipaamassa. Se on sinun tehtäväsi, olla olemassa, koeta nyt tajuta. Me muut olemme. Me olemme, rakennamme ja kasvamme. Ja se on kaikki läpinäkyvää, tekemämme asiat voi kuvata yksinkertaisilla lauseilla, siihen ei tarvita sanoja, jotka eivät tarkoita mitään, ei haurastumista, ei likaa, pakokaasua, ympäripyöreitä elämänfilosofioita, epävarmuutta, meidän tekomme voi tarkistaa todistuksista, urheiluseuran tuloslistoista, työvuoroista, kasteilmoituksista, hääkuulutuksista, auton rekisteriotteista, luottolaskun päivämääristä, roskapöntön täyttymisestä. Sitä sinä Juntunen et tajunnut. (s. 162-163)

Mielenkiintoinen esikoinen. Ei lainkaan puhkiselitetty. Vähän hankala ja siksi ärsyttävä. Vähäeleinen, mutta isoa asiaa. Nopea lukea, mutta hidas ymmärtää. Lue, jos sinua ei haittaa, ettei vastauksia aina ole.

sunnuntai 1. marraskuuta 2015

Metallimiehen tarina

Joonas Konstig: Perkele
Gummerus, 2015
584 sivua

Kirja mustaa nahkaa
Ensin oli rhythm and blues. Afroamerikkalaisten miesten populäärimusiikki, josta 50-luvulla kehittyi villimpi ja aggressiivisempi rock and roll. Kun 60-luku taittui seuraavaan kymmeneen, syntyi uusi ilmiö, metallimusiikki. Se on kaikista rock and rollin alalajeista ”äärimmäisin, kun puhutaan äänenvoimakkuudesta, miehisyydestä ja mahtipontisuudesta” (wikipedia.fi).

Miehistä ja mahtipontista. Juuri tästä tematiikasta Joonas Konstig on kirjoittanut uusimman romaaninsa Perkele. Se on tarina kahdesta erilaisesta lapsuudenystävästä, Rekosta ja Miikasta, joiden elämät risteytyvät kymmeniä vuosia myöhemmin. Miikasta on tullut maailmanlaajuisesti palvotun hevibändin solisti. Reko taas on entinen rauhanturvaaja, jonka perheetön elämä on paikoilleen pysähtynyttä, kunnes hänet kutsutaan turvamieheksi Miikan Total War -bändin kiertueelle.

Siinä missä Perkele on kuvaus kahden miehen eri tavasta käsitellä ja hyväksikäyttää maailmaa, piirtää se myös perusteellista kuvaa rocktähteydestä, musiikkibisneksestä ja sen laskuttamasta hinnasta. Jos rock- tai tässä tapauksessa hevitähteys onkin kukkoilua testosteronien tunkiolla, jossa erilaisten ruumiineritteiden hajuun sekoittuu päihteitä ja sieluttomia irtosuhteita, edustaa Reko miehisyydessään vastakohtaa. Miikka on nahkatakki ja pillifarkut, Reko taas vaaleansininen pikeepaita. Eräällä lailla hän on mies vailla menneisyyttä, vapaa ja riippumaton kaikista konventioista. Miikalla on sen sijaan menneisyys, jonka varjot seuraavat suhteesta toiseen. Hevijumaluudessa varjot toimivat materiaalina, josta ammentaa todellista, nälkäiselle yleisölle syötettävää kuolemantuskaa. Menneisyys on myös kasvattanut Miikan alias Kris Liedesin ylpeyttä, joka lopulta on hänen tuhoava voimansa.

Tämän kaiken kuvaamisessa Konstig on taiturimainen. Hän ei ole mikään lyyrikko, ja se inhorealistinen kuva, minkä hän esimerkiksi Miikasta antaa, saa lukijan pitämään hahmoa varsin vastenmielisenä. Miikassa ei ole mitään sydämellistä tai hyvää; hän on eksynyt sielu, joka on jäänyt metallimusiikin labyrinttiin vaeltamaan koskaan ulospääsyä löytämättä. Siihen labyrinttiin hän kadottaa itsensä lisäksi niin pienen poikansa Velin kuin vaimonsakin Annan. Konstigin tarinassa paskiainen on paskiainen, ja hyvä tekee hyviä asioita.

Onko tällaisessa romaanissa tilaa rakkaudelle? Toki. Mutta silläkin on puolensa. Se on epätäydellistä ja rumaakin. Onneksi tarinassa on lapsi, jonka kuvaamisessa Konstigilla on huomattavaa herkkyyttä sormissaan. Veli-poika tuo miehiseen maailmaan viattomia rakkaudensävyjä, mutta juuri sen vuoksi myös suurta surua.

Perkeleeseen kasattu musiikkibisneksen kulissi on yksityiskohtiaan myöten tarkkaan piirretty. Lavan poikki astelee ne kaikki rockmaailman kliseet. On pieruhuumorilla eläviä ikuisia bändijätkiä, itsensä kirjaimellisesti likoon laittavia rocktoimittajia, hotellin käytävillä alasti kirmaavia kauniita ja helppoja naisia, julmasti ehtoja ja elämyksiä jakelevia managereita kuin myös laumasieluisia faneja, jotka zombien lailla seuraavat idoliaan vaikka sitten kuolemanporteille. Kaikki hevimusiikin kuvaston kuvat on järjestelty albumiin suoriin riveihin, ja niitä käytetään ahkerasti, eikä siinä mitään; juuri ne tekevät bändin tarinasta vahvan ja monisäikeisen.

Lauma kalisutteli rauta-aitoja Hammersmith Apollon edessä kello kolme minuuttia vaille seitsemän. Karjalabyrintin keskellä seisoi Cal yllään Total War -paita, jonka se oli ostanut viime kiertueelta Shepherd’s Bushista. Cal oli ollut niin hikinen keikan jälkeen, että oli heittänyt vanhan paitansa roskiin ja vetänyt uuden suoraan yllensä. Se ei ollut pessyt sitä ollenkaan – aitoa pittihikeä viime kiertueelta se sanoi, vitut pesen. Jengi HAISTAA et jotkut on digannut jo pitempään, haha, pouserit voi vetää käteensä. Näin on, Josh sanoi. He olivat tyhjentäneet pullon Jägermeisteria viereisen St. Paul’sin kirkon nurmikolla ja alkoivat olla hyvässä kunnossa. (s. 11)

Joitakin heikkouksia romaanilla kuitenkin on – ikävä kyllä. Koska se sijoittuu osin Amerikkaan ja osa henkilöistä puhuu äidinkielenään englantia kuten lipevän laskelmoiva manageri Flynt, on Konstig joutunut kimurantin kieliongelman eteen: kumpaa kieltä käyttää repliikeissä? Niinpä kirjailija sekoittaa samaankin repliikkiin tai keskusteluun sekä englantia että suomea. Ymmärrän tarkoitusperän, mutta tällainen kerronta valitettavasti myös kostautuu: lukija väsyy ja tekstistä tulee paikoin kuin selällään sätkivä kuoriainen. Toisaalta englannin kieli tuo tarvittavaa rock-uskottavuutta, autenttisuutta, jota pelkkä suomi olisi eittämättä nakertanut. Toisaalta se heikentää tarinan kitkaa, koska eiväthän ihmiset niin puhu. Olen fanaattinen dialogin ystävä, ja mielestäni todellisuutta jäljittelevä – ei orjallisesti toistava – dialogi proosassa on tärkeää.

Paikoin myös romaanin aikatasot ja kertojakulma olisivat vaatineet hiomista. Kaikkitietävä kertoja häärii hahmojensa yllä kuin marionettinukkien liikuttelija, mutta vaatii lukijalta valppautta ja toisinaan hieman töitä pysyä kärryillä siitä, kenen roolissa ollaan. Olen sen verran mukavuudenhaluinen lukija, etten nauti työnteosta lukiessani. Ongelma korostui etenkin romaanin alkupuolella, jossa näkijöitä ja kokijoita on enemmän. Loppua kohden tarina alkaa kääntyä Rekon tarinaksi, ja hahmotusvaikeudet onneksi vähenevät.

Noh, rapatessa roiskuu. Perkele on järkälemäisen kokoinen tarina, josta olisi joitakin kohtauksia voinut karsiakin, mutta kokonaisuudessaan se on lukemisen arvoinen ja siitä poikkeuksellinen romaani, että se on yhtä paljon sekä naisten että miesten kirja. Ja jos haluat tietää, mitä on perkele, etymologinen ja mytologinen selitys tälle jumalaiselle termille kirjasta löytyy. 

tiistai 27. lokakuuta 2015

Messus sentään!

Helsingin kirjamessut 22. - 25.10.2015

Aki Ollikainen, mustan sadun kertoja ja Jukka Petäjä
Kirjamessut eivät ole kuolleet. Kirjat eivät ole kuolleet. Mutta tilastojen mukaan kirjojen myynti on. Jos ei nyt kuollut, niin ainakin roimasti laskenut. Viime vuonna suomalaiset ostivat 22 miljoonalla eurolla vähemmän kirjoja kuin vuonna 2013. Humanistin matikkapäällä se tarkoittaa 700 000–800 000 kirjaa vähemmän suomalaisten kirjahyllyissä, jos oletetaan kirjan maksavan 25–30 € / kpl (yle.fi).

Tämä tarkoittaa kassamagneettikirjailijoille kuten Sofi Oksanen tai Ilkka Remes aikamoista vastuuta ylläpitää kustannusyhtiöitä. Heidän panoksensa vaikuttanee epäsuorasti myös siihen, että kustantamot julkaisevat esimerkiksi uusien, vielä kyntensä näyttämättömien esikoiskirjailijoiden tuotoksia, runokirjoista puhumattakaan.

Kirjamyynnin laskeva tendenssi huolestuttaa minua kovasti, mutta ymmärrän sen takana vellovan, ihmisenkokoisen valintojen meren. Kun rahaa on vähemmän tuhlattavana kulutushyödykkeisiin, joihin kirjakin lukeutuu, rahaa menee sinne, missä sitä tarvitaan ehdottomammin. Ilman ruokaa ei voi elää, mutta kirjoja saa lukea ilmaiseksi loistavan kirjastojärjestelmämme ansiosta.

Helsingin kirjamessuilla ei kuitenkaan tunnu olevan tietoakaan laskusuhdanteista. Vuodesta toiseen populaa riittää. Kävijämäärät ovat näin omakohtaisen vertailunkin perusteella paisuneet kymmenessä vuodessa. Kirja on ilmiö, joka kiehtoo. Syitä osallistua messuille on varmasti erilaisia: yksi etsii messulöytöjä vuodeksi eteenpäin, toinen haluaa tietää, mitä kirjailijat ajattelevat, kolmannelle messut ovat mahdollisuus tavata samanhenkisiä ihmisiä. 

Itse olen sekoitus kaikkea kolmea. Minun on pakko ostaa kirjoja, ja mietin aina valmiiksi muutaman uutuuden, jonka kahmaisen messuilta mukaani. Sovin toiselle viikonlopun messupäivistä treffit rakkaan lukijaystäväni kanssa, ja hyvässä lykyssä törmään myös muihin tuttuihin. Vaeltelen myös päivän vaikkapa yksinkin, sillä rakastan fiilistä vain mennä ja maistella. Kirjailijahaastattelut ja keskustelut ovat myös ehdoton syy mennä messuille. Valkkaan etukäteen pari kirjailijatärppiä, ja toisinaan menen vain virran mukana. Pysähdyn siellä, missä puhuu mielenkiintoinen hahmo.

Kaj Korkea-aho ja hänen paha kirjansa

On yksi keskustelu, jota en suostu jättämään väliin minään vuonna: Helsingin Sanomien esikoiskirjailijaehdokkaiden haastattelu kirjallisuuskriitikko Antti Majanderin ja Suvi Aholan kera. Istun joka vuosi yleisön joukossa ja hämmästelen, miten viisaita kirjailijanalkuja meillä onkaan. Niin tänäkin vuonna: mielenkiintoisia persoonia ja kypsiä puheita. Usein tiedän jo etukäteen, minkä kirjoista hankin tai aion vähintäänkin lukea; toisinaan yllätyn ja kiinnostun uudesta esikoiskyvystä.

Jo useamman vuoden Antti Majander on esittänyt yleisölle kysymyksen, voiko kirjallisuutta tai kirjallisia tuotoksia arvottaa ja palkita. Kysymykseen ei ole yksiselitteistä vastausta. Hyvä esimerkki on viime vuodelta: Vaikka Kissani Jugoslavia sai HS:n esikoiskirjapalkinnon, myös Neljäntienristeys nousi siivilleen ja joutui jonkinlaiseen kirjalliseen nostatukseen. Tuskin kukaan voi silti osoittaa toteen, kumpi teoksista on loppujen lopuksi parempi. On vain mielipiteitä, ei absoluuttista totuutta.

Katja Raunio, Esa Mäkinen ja Anu Kaaja odottavat vuoroaan

Tänä vuonna kirjamessut olivat minulle itselleni aikaisempaa merkittävämmät, sillä nousin lauantaina Kirjakahvilan lavalle keskustelemaan HS:n kriitikko Suvi Aholan ja Kirsin Book Club -lukupiirin Kirsi Raninin kanssa ystävistä ja kirjoista. Meitä haastatteli ehdoton bloggaajasuosikkini Lumiomenan Katja Jalkanen. Ahola on juuri julkaissut mielenkiintoisen kirjan Ystäviä ja kirjoja, joka valottaa niin lukupiirien historiaa kuin niiden sosiaalista merkitystä nyky-Suomessa. Edustin Kirjailijan kanssa -lukupiiriä sen perustajan, toimittaja Meri Savosen ollessa estynyt. Tuskin on turha painottaa, mikä kunnia lavalle nouseminen minulle oli. Kirjailijan kanssa -lukupiiristä on tullut itselleni tärkeä harrastus, mutta se on myös mielestäni hyvä osoitus siitä, että paras kirjakulttuuri on ennen kaikkea ihmisten välistä vuorovaikutusta. Siinä tarvitaan molempia osapuolia: kirjailijoita ja lukijoita, eikä kumpikaan tule toimeen ilman toista.

Onneksi kirjamessut eivät ole kuolleet, sillä minä tarvitse niitä. Se on minulle sitä elämän parasta pöhinää. Olen eräänlainen erakko ja tykkään hukkua messumassaan yksin, koska kirjojen ympäröimänä en kuitenkaan koskaan ole yksinäinen. Vuosia sitten taisin jopa saada treffikutsun tuntemattomalta välittömän rupatteluhetkemme jälkeen, mutta torjuin kohteliaasti kosijan. En myöskään ajattele messuja kaupallisena massatapahtumana, koska hyväksyn sen tosiasian, että taiteesta täytyy maksaa ja taiteen luojien takia sitä täytyy myös markkinoida.

Teos - mutta mikä?

Tosin yhden purnattavan kyllä keksin: Kalliin, Fazerin dominoivan kahvilatarjoilun. Kirjakahvila on ihana asia, mutta palvelu vuodesta toiseen tylyä (ehkä minulla on ollut vain huono tuuri), jopa siinä määrin, että tänä vuonna vihainen, ei enää niin nuori nainen aikoo antaa palautetta. Olen melko suvaitsevainen asiakas. Mutta siinä vaiheessa, kun kohteliaasti pyydän kahvini ja pullani kanssa vettä vesisamovaarin ollessa tyhjä, ja vastaus on tyly ”osta pullo, ei me täällä ehditä täyttämään vesisaavia” kuten itärajan tuolla puolen lienee ok vastata, kermaperse minussa menettää hermonsa.



*******
Mukaan kotiini lähtivät: Elina Hirvonen, Laura Honkasalo, Laura Lehtelä, Alan Bradley, Kaj Korkea-aho, Riku Korhonen sekä Tatu & Patu ja Iivana-Helsinki-Suhosten siskokset.


keskiviikko 14. lokakuuta 2015

Valo on kuva

Alussa oli kahvi, kynä ja teoria.
Kirjallisuuden jälkeen kiehtovin tapa tarkastella maailmaa on minusta valokuvaus. Hyvä kuva pysäyttää ja herättää ajatuksia aivan kuten hyvä kirjallisuus. Hyvän valokuvan tekniset yksityiskohdat eivät ole ehkä maallikon selitettävissä, mutta kuvan tunnelma on aina. Kuvaa voi selittää aivan kuten romaaniakin. 

Tähän asti minulla on ollut vain aavistus siitä, mistä hyvä kuva koostuu. Olen itse ottanut kuvia fiilispohjalta, usein pettynyt lopputulokseen, joskus kokenut vahingossa onnistumisenkin hämäävän tunteen (siis luullut osaavani). Halusin viimeinkin ymmärtää kameraani ja menin niin alkuun kuin mahdollista: digikuvauksen peruskurssille.

Aalto yliopistossa työkseen opettava freelance-valokuvaaja Antti Huittinen osoittautui erinomaiseksi intensiivikurssin vetäjäksi. Hän oli rauhallinen, perusteellinen ja hauska olematta mitenkään toisesta maailmasta (olen aina pitänyt valokuvaajia hartaina taiteilijoina, jotka liikkuvat noin 10 senttiä maanpinnan yläpuolella). Kävimme läpi kameran tekniset ominaisuudet aina suljinajasta histogrammiin, ja teorian jälkeen harjoittelimme omilla kameroillamme muutamaa tehtävänantoa. 

Tässä on valokuvaustötterö, sanoi 6-vuotias neiti.

Informaatiota tuli paljon. Epätoivo iski harjoittelijaan: en ymmärrä näitä himmenninaukkoja, sadasosasekunteja ja ISO-herkkyyksiä käytännössä enkä osaa enää ikinä tämän jälkeen ottaa valokuvia. Peli on menetetty. Kameran automaattiohjelma on ihan hyvä, ja se saa toimia jatkossakin. Eikä kerrota kellekään.

Mutta sittenkin. Jos jotakin Antti Huittisen opeista ymmärsin, se on valon merkitys kuvassa. Valo on kuva. Vasta valo on kuva. Vastavalo on kuva.

Valoa on ulkona. Sisällä on vain noloa keinovaloa, jolloin kameraa täytyy hämätä. Valkotasapaino on kaiken avain. Valkotasapainon korjaaminen ja harmaakortti pelastavat amatöörikuvaajan töhinät. Tähän asti olen toki fiksaillut blogissani julkaistuja kuvia, juurikin hionut kontrastia, värejä ja tasapainoa, mutta en ole ymmärtänyt yksityiskohtien merkitystä itse kuvaustilanteessa. Siihen menin hakemaan vastausta.

Tuoli ja musta tausta odottavat.
Vastauksia tuli. Nyt olen entistä enemmän sekaisin niin, että jatkokurssi 1, 2, 3, 4, 5 ovat vähintäänkin tarpeen. Mutta ihminen on kuin valokuva: kehittyy vain kehittämällä. Tämä on hapuilevaa alkua. Nyt tiedän, mihin ylimääräiset rahani laitan: tarvitsen kunnon objektiivin, vähintään 85-millisen, vastavalosuojan ja harmaa- tai värikortin noin alkuun. Adobe Lightroom olisi taivas. Haaveilen kaikesta vieläkin suuremmasta, mutta ensin yritän ymmärtää kameraani lisää. Se on ihan hyvä Canon. Ehkä sitten sekin ymmärtää minua. Ehkä muutaman kurssin jälkeen kamerani alkaa puhua kanssani samaa kieltä. Rapsutamme toisiamme kuin kaksi vanhaa hevosta laitumella; kumpikin antaa ja saa jotakin yhtä paljon.

Olen varma, että Canonini on ollut jo pitkään minulle vihainen nappuloittensa heitteillejätöstä. Pyydän suuresti anteeksi ja yritän kehittyä. 

Valoa odotellessa. Tai valaistusta. 

Sepä on sitruuna.


JK. Kaikki kirjoituksen kuvat ovat käsittelemättömiä, kuten ne kamerasta tulivat.

torstai 8. lokakuuta 2015

Maku voi niin makea!

Alan Bradley: Piiraan maku makea
Bazar, 2014
385 sivua

Maistuisiko pala?

Englantilainen maaseutu ja kartanoelämä ovat minun arjestani yhtä kaukana kuin jonottaminen Tangomarkkinoiden päätähden nimikirjoitusta tai ahtautuminen kiinalaiseen ruuhkametroon. En ole koskaan asunut englantilaisessa kartanossa, eikä paikallinen maaseutu tai kyläkulttuuri ole minulle yhden kerran visiittiä tutumpaa. Mutta niin kauan kuin muistan, olen tuntenut outoa rakkautta käsitteitä kuten Lake District, Charles Dickens ja country house kohtaan.

Englantilaisuudessa – tai ehkä siinä kuvitelmassa englantilaisuudesta – on jotakin kiehtovaa. Tätä nälkää kanadalaisen Alan Bradleyn seikkailuromaani Piiraan maku makea ruokki herkullisesti. Tunnustaudun tällä puheella Flavia de Luce -faniklaanin jäseneksi, ja olen iloinen siitä. En lue salapoliisijännäreitä. Lapsena olin poskettoman ihastunut Sivar Ahlrudin kirjallisiin etsiväkaksosiin Klasiin ja Göraniin, ja neiti Etsiväänkin tutustuin, mutta sen enempää en ole jaksanut dekkarimaailmasta innostua. Löysinkö nyt sitten tuon hiipuneen lapsuusajan innostuksen mysteereihin ja nokkelaan ratkaisuun Flavia-tytön kautta?

Piiraan maku makea vie lukijan 50-luvun maaseutumaisemiin ja 11-vuotiaan Flavian maailmaan, jonka täyttävät kemia, yksinäisyys, alituiset yhteenotot isosiskojen kanssa ja postimerkkeilyyn hullaantuneen erakkoisän etäisyys. Ainut tyttöä rakastanut perheenjäsen, äiti, on kuollut. Flavian totaalinen ulkopuolisuus perheessään saa hänet uppoutumaan kemian saloihin omassa laboratoriossaan, jonka hän on perinyt edesmenneeltä sukulaiseltaan. Arki kartanossa muuttuu eräänä päivänä, kun historia kuljettaa kartanon kurkkupenkkiin ruumiin. Flavian uusi elämä salapoliisina alkaa.

Kirja on ihastuttava, kerta kaikkiaan. Päähenkilön nokkeluus, hyväntuulisuus ja pikkuvanhuus ovat kuin vertauskuva sille kaikelle, minkä me elämässämme kadotamme vanhentuessamme ja menettäessämme sen myötä taian kuvitella ja seikkailla. Eihän Flavia toki mikään uskottava, arkirealistinen tyttö ole; hän on enemmänkin sekoitus Peppiä ja supersankaria, jolle maailmassa ei ole mitään esteitä. Mutta se riemu ja kuplivuus, millä Flavia – tuo suloinen myrkynkeittäjä – on romaanin sivuille kirjoitettu, teki minusta niin onnellisen lukijan.

Voi kuinka ihastuinkaan kirjan viattomaan vanhahtavaan huumoriin, Bradleyn turvallisesti tuksuttavaan kerrontaan, helmi helmeltä punoutuvaan juoneen ja kaikkeen sellaiseen söpöstelyyn, johon 2000-luvun kirjallisuudessa niin harvoin enää törmään. En keksi kirjasta moitteen sijaa. Etenkin Maija Paavilaisen varma ja tyylikäs käännös hakee vertaistaan; kieli toimii eikä tekstiä tarvitse lukea kahden kielen välimaastossa. Ihanaa! Lisäksi maineikkaan graafikko Satu Kontisen oivaltava kansikuvitus kiteyttää jotakin niin englantilaisuudesta kuin itse kirjan tarinasta.

On täysin selvää, että Bradley on luonut Flaviassa uuden kirjallisen sankarihahmon. Ja sankareissa on aina jotakin rikkinäistä. Fiktiivisellä sankarilla tulee olla vähän epäonnea ja murhetta selkärepussaan. Näin hänen puolelleen asettuu kitkattomammin, ja loistavaa, jos sankari vieläpä on elämän raskaasta taakasta huolimatta reipas, luottavainen ja maailmalle avoin kuten Flavia:

    Jos he [sisaret] olisivat kysyneet, olisin halukkaasti kertonut käynnistäni isän luona, mutta he eivät kysyneet. Jos hänen tilanteensa takia syntyisi voivottelua, minä en ainakaan osallistuisi siihen, se oli päivänselvää. Feely, Daffy ja minä olimme kuin kolme toukkaa omissa koteloissaan, ja joskus ihmettelin minkä vuoksi. Charles Darwin on huomauttanut, että eloonjäämiskamppailu on kaikkein kiihkeintä oman lauman sisällä, ja viidentenä tai kuudentena lapsena – jolla oli kolme isosiskoa – hän varmasti tiesi, mistä puhui.
    Minusta se oli vähän kuin alkeistason kemiaa: tiesin, että aineella on taipumus hajota osiin, jotka ovat kemiallisesti samankaltaisia. Sille ei ollut mitään järkevää selitystä; niin luonto nyt vain toimii. (s. 232)

-----------------------------------------------------------------------------------------

Piiraan maku makea aloittaa Bradleyn Flavia de Luce -dekkarisarjan. Sarjan kolmas osa Hopeisen hummerihaarukan tapaus on ilmestynyt Bazaarilta suomeksi juuri elokuussa 2015.